Ritvan lapsuus orpona: Näin julmasta väkivallasta pieni tyttö kärsi

Ritva Haapa, 79, on selvinnyt lapsesta lähtien niin monesta asiasta, että naisen sinnikkyyttä ja jaksamista ei voi muuta kuin ihmetellä.

Vuonna 1931 syntyneen Ritvan vanhemmat menehtyivät keuhkotaudin eli tuberkuloosin myötä tytön ollessa vielä pieni.

– Olen syntynyt keskosena ja keuhkotautisena, ja lapsena vietin vuosia tuberkuloosisairaalassa. Sen jälkeen minut vietiin tuberkuloosipotilaille tarkoitettuun lastenkotiin, Ritva Haapa kertoo.

Lastenkodissa Ritva oli yksinäinen, sillä kaikilla muilla oli äidit, mummot ja isät. Orpotyttö joutui silmätikuksi, eikä hänellä ollut puolustajaa.

– Joku rääkkäyksenkohde piti olla, semmoinen tunne minulle tuli, vaikken kaikkea ymmärtänytkään. Kun on orpo, ei kukaan pidä huolta, Ritva toteaa.

Lastenkodin elämä oli karua

Ritva muistaa monta perehdytystä lastenkodin karuun maailmaan. Yksi niistä tapahtui joulun alla, kun hoitajat olivat ruokasalissa syömässä.

– Isommat tytöt käskivät minun mennä ruokalaan tanssimaan ja laulamaan "enkeli taivaan pamahti ja Mooses sieltä tipahti". Hoitajat tietenkin hermostuivat, syntiähän se oli mitä minä tein.

Ritva sai korvilleen niin, että korva vahingoittui. Tänäkään päivänä korvassa ei ole kuuloa.

– Tuntui vain siltä että sattui ja sattui. Ja minä itkin vain äitiä, vaikken ollut semmoista koskaan nähnytkään, muistelee Ritva.

Kaikista kauhein juttu

Lastenkodin kuritus oli rajua, niin hoitajien kuin muiden lastenkin puolelta. Muistot siitä ovat vaivanneet Ritvaa aikuisiälläkin.

– Kun haistelen nokkosia, minulle tulee mieleen se, että tytöt heittivät minut vallihautaan, jossa oli nokkosia. Meinasin kuolla siihen, niin kauheasti tuli ihottumaa. Se oli tyttöjen mielestä kivaa leikkiä.

– Hoitajille kerroin, että olin pudonnut ojaan. Kyllä ne tytöt näyttivät hoitajien selän takana, mitä käy jos kerron totuuden.

Toiset lapset eivät kuitenkaan olleet pahimpia, vaan rääkkääjiä löytyi myös aikuisista. Kamalin muisto Ritvalla on lapsuuden saunaillasta.

– Olimme Seutulassa talvisotaa paossa, ja ulkona oli 40 astetta pakkasta. Me menimme Diakonissalaitoksen autolla saunaan ja tulimme takaisin märkätukkina pakkasessa. Mukana oli paljon lapsia, jotka laskivat alleen. Sillä kertaa niin kävi minullekin.

– Hoitaja käski minun hakea katajanoksan ja komensi muita katsomaan, kun nyt annetaan Ritvalle selkään ja loppuu pissaaminen.

Mutta lastenkodin pojat tulivat ja käskivät hoitajan lopettaa.

– Vauvalasta tuli hoitaja joka vei tämän hoitajan pois, eikä häntä sen koomin näkynyt.

Ritvan lapsuus oli epätietoista ja epävarmaa. Vasta nuoruudessa hän sai elämäänsä palan onnea.

– 15-vuotiaana minut vietiin toiseen laitokseen, Sofianlehtoon. Se oli kuin taivaassa olisi ollut. Johtaja, vanha pedagogi, kertoi tietävänsä mitä elämäni oli. Hän sanoi, että sinuun ei kukaan enää koske sormellakaan.

Aikuisikäkin toi haasteita

Aikuisuuden kynnyksellä Ritva tapasi tulevan aviomiehensä, jonka kanssa yhteisiä vuosia on nyt jo takana 60. Vastoinkäymiset eivät kuitenkaan päättyneet lapsuuden lastenkotiin.

51-vuotiaana tuli jälleen eteen kova paikka, joka vaikutti myös Ritvan ja hänen aviomiehensä yhteiseen elämään.

– Minulle tehtiin syöpäleikkaus, ja rakkauselämämme jäi siihen. Minulta vietiin koko alapää, Ritva kertoo.

Lääkäri kehotti Ritvaa täyttämään papereita.

– Paperit lupasivat, että jos mieheni haluaa minusta eroon, niin hän voi saada avioeron, koska en ole enää kunnossa.

Ritva muistelee miettineensä, miten asian laita olisi ollut, jos osat olisivat olleet toisin päin. Jos mies olisi ollut kykenemätön toimimaan yhteisessä aviovuoteessa. Olisiko Ritva silloin saanut avioeron?

– Lääkäri sanoi, että et tietenkään.

Papereita ei tarvinnut kirjoittaa, sillä niin Ritva kuin aviomieskin halusivat pysyä yhdessä, rakkaudesta.

Kukaan muu ei pidä puoliasi

Ritvan olisi ollut mahdollista sortua vastoinkäymisten alla. Vanhempien kuoltua harva sukulainen piti yhteyttä.

– Jos ne eivät välittäneet minusta, niin mitä minäkään niillä teen? Minulla oli paljon tekemistä ja ystäviä. Urheilin ja kävin kuorossa. Ehkä sitä olisi voinut ruveta dokaamaan tai jotain, Ritva nauraa.

Todellisuudessa Ritva on elänyt puolisoineen ja lapsineen onnellisen ja terveen elämän. Pariskunnalla on neljä poikaa, joita on kasvatettu urheilun, retkien ja luonnon parissa. Menneisyyden haamut ovat kuitenkin vaivanneet Ritvaa.

– Olin päättänyt, että kun tulen aikuiseksi, en enää ikinä muista niitä asioita. En halunnut kantaa taakkaa.

– Silti menneisyys ja kaikki paha alkoivat tulla takaisin. En osannut nukkua vaan mietin, mietin ja mietin. Yläkerran rovasti sitten sanoi, että Ritva, puhu minulle.

Ritva on puhunut rovastille ja lapsilleen, ja se on auttanut.

Ritva tuumaa, että sodan jälkeen yhteiskunnassa on menty liiankin pitkälle toiseen ääripäähän, aikaan jossa ei ole rajoja.

– Ainakin säännöt pitää olla, kotonakin. Nykylasten äidit ovat pullamössösukupolven lapsia, jotka opettavat, että nyt saa antaa opettajallekin turpaan.

– Tuntuu myös pahalta, kuinka huonosti täällä kohdellaan vanhuksiakin. Minä pärjään, koska osaan pitää puoliani. Terveyskeskuksessakin sanottiin, että jos et osaa pitää puoliasi, niin ei kukaan muukaan sitä tee.

Studio55.fi/Siiri L'Ecuyer

Kuvat: Ritva Haavan kotialbumi, Colourbox.com


Onko sinulla tarina kerrottavanasi?

Studio55.fi etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.

Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä tarinasi lomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.

Lue myös:

    Uusimmat