Lukijat kertovat: Tällaista on sinkkuus yli 50-vuotiaana

Ei mitä tahansa seuraa

Olen 64-vuotias. Minulla on ollut myös yli 50-vuotiaana seurustelusuhde, joka loppui valitettavasti miehen kuolemaan. Nyt olen vakaasti sitä mieltä, että parempi yksin kuin huonossa seurassa.

”Uskaltaisinko enää?”

Olen 56-vuotias ja menetin miesystäväni vaikean sairauden jälkeen. Sen jälkeen olen ollut yksin. Haluaisin tutustua hellään ja rakastavaan ihmiseen, joka toisi iloa ja turvaakin elämässäni. En tiedä silti, uskaltaisinko enää ryhtyä suhteeseen, sillä en kestäisi, jos menettäisin hänetkin. Olen työkyvyttömyyseläkkeellä enkä tiedä, mistä löytäisin kumppanin, joka haluaisi pienituloisen, sairaan ihmisen seuralaiseksi.

”Fiksu miestarjonta on vähäistä”

Olen 56-vuotias sinkkunainen. Erosta on jo vuosia eikä minulla ole sen jälkeen ollut kuin yksi hetken kestänyt seurustelusuhde, siitäkin jo aikaa. Kaipaan parisuhdetta ja ystävää, joka olisi kiinnostanut arjestani ja siitä, mitä minulle kuuluu. Aikuiset lapset asuvat eri paikkakunnilla ja ystäviä tapaan töiden sallimissa rajoissa, mutta tuntuu, ettei kukaan tunne minun arkielämääni, ei ole millään lailla osana sitä. Siihen kaipaisin kumppania.

Olen itsenäinen ihminen, osaan asua ja elää yksin, joten hyvä ystävyys tai seurustelusuhde sopisi minulle. Alttarille ei todellakaan tarvitsisi kävellä… Valitettavasti en tapaa miehiä juuri missään. Nettideittailu ei tunnu omalta, ravintoloissa en viihdy ja liikunnan parissa ei juuri ikäisiäni miehiä näy. Mistä löytäisi fiksun, elämänsä hallitsevan vapaan miehen? Jos tiedätte, niin kertokaa ihmeessä!

Kaikki harrastuspiirit ynnä muut tuntuvat olevan täynnä meitä yli 50-vuotiaita naisia, miehiä ei näy. Ravintolasta seuraa kyllä löytyisi, varattuja tai alkoholisoituneita, mutta jos heidän seura ei kiinnosta, niin tarjonta tuntuu olevan hyvin vähäistä.

Itse olen terve, harrastan monenlaista liikuntaa, olen kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista, teatterista, musiikista, luonnossa liikkumisesta ynnä muusta, mutta miesystävää en löydä!

”Miesmarkkinoilla en uskalla olla rohkea”

Olen sinkku vielä, nyt 62-vuotias. Elin ihan melko hyvän avoliiton 84–95, ja siitä minulla on ihana poika, mutta sitten alkoi tapahtumaan hirveitä asioita, ja siitä kaikesta kammon saaneena en ole uskaltanut edes yrittää uudelleen. Mieheni ensimmäisestä liitosta ollut poika teki itsemurhan hyvin nuorena, ja tämä ensimmäinen vaimo alkoi syyllistää miestäni siitä. Hän uhkaili itsemurhalla, jos mieheni ei lohduta ja hoivaa häntä.

Alkoi hermoja repivä aika, kun mies ei aina tiennyt, missä pitäisi olla. Lopulta minulta meni pinna ja puhalsin pelin poikki. Jäin yhdeksänvuotiaan poikani kanssa kahden. Mies muutti entisen vaimonsa luo ja menivät sitten uudestaan naimisiin. Tämä nainen häiriköi minua vielä kauan muun muassa soittelemalla öisin.

Nyt ex-mieheni on jo kuollut, mutta minulla on sielussa suuret ja ikävät arvet, eivätkä ne kuihdu koskaan. Olen iloinen luonteeltani ja suhtaudun elämään hyvinkin positiivisesti, mutta miesmarkkinoilla en vain uskalla olla rohkea. Pelkään sitä, että jään taas yksin ja suru olisi entistäkin suurempi, ja sitä en enää kestäisi.

Sinkkuudesta myös haaveillaan

Olen 54-vuotias ja elän avoliitossa 41-vuotiaan miehen kanssa. En ole koskaan ollut sinkku 18 ikävuoden jälkeen. Nyt haluaisin sitä olla. Haaveilen omasta pienestä kodista, jossa saisin olla rauhassa lukien ja käsitöitä tehden. En ole koskaan asunut yksin, ja nyt kun lapsikin on muuttanut omilleen, niin siihen olisi mahdollisuus.

Olen työkyvyttömyyseläkkeellä, ja siitä johtuen ovat kotityöt välillä tosi raskaita. Olisi ihanaa, jos ei enää tarvitsisi siivoilla aikuisen miehen jälkiä ja passata joka tavalla. Seksiä mies haluaa monta kertaa viikossa, ja siitä onkin tullut minulle yksi ”kotityö” lisää muutenkin raskaaseen arkeen.

En voi ainakaan tällä hetkellä jättää miestäni, koska hänellä on mielenterveysongelmia. Toivon ja haaveilen, että hän parantuisi ja alkaisi pärjätä yksinään. Sen jälkeen voisin alkaa elää sinkkuna ja nauttia vihdoinkin elämästä vapaana, vailla velvollisuuksia muita ihmisiä kohtaan. Voisin elää juuri niin kuin haluaisin, rauhassa kotona tai tapaillen ystäviä, kun siltä tuntuu.

Olen kateellinen sinkkuystävilleni ja toivon vielä joskus olevani sinkku itsekin. Miestä ei sen jälkeen huusholliini tulisi.

Ei sittenkään enää sinkku?

Olen 69-vuotias, reilut 30 vuotta sitten eronnut, omasta aloitteestani. Minulla on kaksi aikuista poikaa ja neljä lastenlasta. Eron jälkeen minulla on ollut lukuisia lyhyitä ja pitkiä suhteita. En ole halunnut sitoutua, koska olen halunnut kokea ja nähdä mahdollisimman paljon. Minulla on ollut muun muassa amerikkalainen miesystävä, jonka kanssa olen ollut kaksi kertaa purjehtimassa Neitsytsaarilla, sekä saksalainen musiikkikriitikko, jonka kanssa olen päässyt lukemattomiin oopperan ensi-iltoihin ympäri Eurooppaa. Olen asunut ja työskennellyt yksikseni Sveitsissä ja Saksassa.

Jäätyäni eläkkeelle viisi vuotta sitten lähdin ensin Las Palmasiin, seuraavan talven vietin Espanjan itärannikolla. Sitten myin kotini Helsingistä ja ostin asunnon Costa del Solilta, jossa on mielettömät harrastusmahdollisuudet. Minulla on nyt tilava, kaunis koti ja hektisen työn jälkeen aikaa kiinteällekin suhteelle.

Tammikuun alussa nettiboksiini ilmestyi englanninkielinen deittisivumainos Espanjassa asuville ulkomaalaisille. Ajattelin, etten menetä mitään, jos laitan sinne kuvallisen profiilin. Parin päivän päästä näin siellä kiinnostavan profiilin, kirjoitin lyhyen meilin ja sain välittömästi vastauksen.

Miehelläkin oli aikomus ottaa minuun yhteyttä. Hän asuu vajaan sadan kilometrin päässä ja on eronnut, eläköitynyt keski-eurooppalainen kirurgi. Kirjoittelimme hetken, puhuimme Skypessä, nyt olemme viettäneet neljä viikonloppua yhdessä ja viikolla puhumme harva se ilta Skypessä. Viihdymme hyvin yhdessä niin sängyssä kuin sen ulkopuolella. Jokohan olen päässyt sitoutumiskammostani, jää nähtäväksi…

Kuva: Colourbox.com

Huomenta Suomessa puhuttiin muutama vuosi sitten nettideittailusta. "Shoppaillaanko" netissä täydellistä kumppania? Katso video alta.