Huumeet veivät Helenan pojan

Helenan perheen ongelmat alkoivat, kun poika tuli murrosikään. Pojan tiivis kaveriporukka ajautui tekemään tyhmyyksiä ja harrastamaan pikkurikoksia.

– Pojat veivät autoja ja moottoriveneitä ja lähtivät seikkailemaan, Helena kertoo.

Poliisilta Helena sai tietää, että kuvioihin liittyivät myös huumausaineet. Uutinen tuli Helenalle täytenä yllätyksenä.

– Kyllä se tuli täysin yllätyksenä silloin, eikä vanhemmille oikein ollut apua tarjolla.

Oudot puheet paljastivat

Saatuaan tietää huumeista Helena alkoi tarkkailla poikansa käytöstä. Pian hän alkoikin nähdä käytöksessä outoja piirteitä.

– Poika puheli silloin tällöin outoja ja näki harhoja. Hän suuttui, jos sanoin hänen puhuvan höpöjä ja kerroin, etteivät hänen kertomansa jutut voineet pitää paikkansa. Päällepäin poika vaikutti kuitenkin aivan normaalilta. Vain puheet paljastivat, ettei kaikki ollut kunnossa.

Helena haki pojalleen apua mielenterveyspuolelta.

Pojan koulunkäynti alkoi kärsiä. Hän aloitti opintoja, mutta jätti ne aina kesken.

– Jossain vaiheessa poika meni psykoosiin ja joutui sairaalaan. Se oli hirveää aikaa.

Kaksi hyvää vuotta

Sairaalakierre jatkui, kunnes poika viimeisen kerran pääsi pois sairaalasta.

– Silloin hän palasi entisenä poikana takaisin. Poika sopi sairaalan kanssa, että hän kävisi säännöllisesti testeissä, joissa katsottaisiin, että poika on syönyt lääkkeensä asianmukaisesti.

Kului pari vuotta, ja Helena uskoi kaiken olevan hyvin. Vaikka poika ei aina halunnut syödä lääkkeitään oikeaan aikaan, tuntuivat asiat kääntyneen kuitenkin parempaan suuntaan. Huumeet vaikuttivat olevan taaksejäänyttä elämää.

Eräänä syysyönä Helenan puhelin kuitenkin soi.

– Poikani soitti minulle. Hän puhui sekavia ja tajusin heti, että hän on jättänyt syömättä lääkärin määräämät lääkkeet.

Kun Helena ei seuraavana päivänä saanut yhteyttä pojan puhelimeen, Helena huolestui.

– Tiesin, että hän soittaa minulle joka päivä, joten jo sunnuntaina menin hänen asunnolleen. Poikaa ei löytynyt sieltä.

Helena ymmärsi poikansa kadonneen, mutta kukaan ei ottanut häntä tosissaan.

– Kaikki epäilivät pojan lähteneen johonkin reissuun ja palaavan sitten takaisin. Itse tiesin, että poika soittaisi minulle, vaikka aikoisikin tehdä jonkun reissun.

Marraskuussa lumet tulivat ja poliisit alkoivat etsiä poikaa. Pojasta ei kuitenkaan löytynyt jälkeäkään.

Kuukausia epävarmuudessa

Kuukaudet kuluivat ja Helena yritti selviytyä päivästä toiseen.

– Olin työelämässä, ja työni oli kiireistä. Ehkä se oli onnikin, että työ vei paljon aikaani. Lisäksi minulla oli 12-vuotias tytär, jota minun täytyi hoitaa. Hän tarkkaili minua, joten siinä piti näytellä, että kaikki on hyvin. Öisin sitten surin yksin ja pelkäsin. Tiesin poikani kuolleen, mutta en tiennyt miten se oli tapahtunut.

Maaliskuussa suru ja paine töissä alkoivat käydä ylivoimaisiksi. Helena joutui viikoksi sairauslomalle. Sen aikana hän irtisanoi poikansa asunnon ja tyhjensi sen tavaroista.

– Tiesin, ettei hän olisi enää elossa.

Toukokuussa Helena sai puhelun poliisilta. Koiranulkoiluttaja oli löytänyt pojan ruumiin.

Puoli vuotta kestänyt tietämättömyyden piina oli saanut päätöksensä.

– Huumejäämiä löytyi ruumiinavauksessa vain vähän. Luultavasti siinä tapahtui jokin rikos. Hän löytyi ilman vaatteita, rahapussia ja kännykkää. Kuolinsyytä ei tiedetä vieläkään, Helena kertoo.

Ystäväpiiri oli elintärkeä

Musertavasta uutisesta selviäminen vei aikansa. Ystävien tuella Helena jaksoi kuitenkin jatkaa eteenpäin.

– Näköjään ihminen selviää vaikeistakin ajoista. Itselläni on jos ei kovin laaja, niin hyvä ystäväpiiri, jota ilman en tiedä, missä olisin. Olen ollut samassa työpaikassa yli 20 vuotta, ja työkaveritkin jaksoivat soitella ja kysellä kuulumisiani, kun jouduin olemaan sairauslomalla. Myös sukulaiset olivat tukena ja apuna.

Pojan kuolemasta on kulunut jo aikaa, mutta yksi elävä muisto pojasta on Helenalle jäänyt.

– Hänellä on lapsi, johon pidän säännöllisesti yhteyttä. Hän täytti juuri 15 vuotta, Helena kertoo.

Kuvat: Colourbox.com

Studio55.fi/Tuuli Lindgren

Juttu on uusinta kesältä 2012.

Onko sinulla tarina kerrottavanasi?

Studio55.fi etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.

Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme  juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä tarinasi lomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.