Hanna oli 10, kun isällä todettiin Alzheimer – ”Ei häntä enää tunnista omaksi isäksi”

Sinä päivänä Hannan äiti ja isä tulivat yhdessä kotiin. He olivat käyneet lääkärissä. Isä itki, äiti näytti itkeneen.

Äiti kertoi, että isällä oli todettu Alzheimerin tauti. Hanna ei tiennyt, mikä se on – hän oli vasta kymmenen vuotta vanha.

– Äiti selitti sen niin, että isän muisti on kuin palapeli, ja hän unohtaa sieltä paloja. Jossakin palassa ollaan minä ja äiti, ja joskus hän unohtaa meidätkin, Hanna sanoo.

– Olin ajatellut, että muistisairaudet tulevat vanhuksille. Eihän isä ollut mikään vanhus. Hän oli 58-vuotias.

Äiti kehotti Hannaa menemään halaamaan isää.

– Menin, mutta emme puhuneet mitään. Isä oli aika vaisu.

– En osannut silloin ajatella, että isoin juttu ei ole se, että isä unohtaa minut, vaan se, että hänelle tulee käytöshäiriöitä ja hänen persoonansa muuttuu kokonaan.

Tauti eteni nopeasti

Hannalla ja isällä oli aina ollut hyvä suhde. Hanna oli ainoa lapsi, ja perhe vietti paljon aikaa yhdessä. Isä valmensi jalkapallojoukkuettakin, jossa Hanna pelasi.

Ennen diagnoosia Hanna ei ollut huomannut isän käytöksessä mitään outoa. Vuoden kuluessa hän alkoi huomata.

– Äiti ja isä rupesivat riitelemään enemmän. Autoa ajaessa isä saattoi yhtäkkiä mennä punaisia ja luuli, että se on ihan normaalia. Hän myös kommentoi asioita ihan oudolla tavalla. Kerrankin kun olimme käyneet kaverini kanssa kaupassa, isä vain pyöräili ohi ja haistatteli meille. Kotona hän oli niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Jo alussa perheelle kerrottiin, että tauti oli nopeasti etenevää laatua.

– Mutta en koskaan ajatellut, että se olisi edennyt niin nopeasti. Parin vuoden sisällä isä alkoi käyttäytyä tosi aggressiivisesti ja harhaisesti. Välillä hän istui saunakauha kädessä katsomassa telkkaria ja oli vihainen poliitikoille, jotka siellä puhuivat. Koko ajan piti olla kauhean varuillaan, että mitä isä tekee.

”Niin kuin olisin joku muukalainen”

Kun Hanna oli 13-vuotias, isä ei ensimmäistä kertaa tunnistanut häntä.

– En ollut ikinä nähnyt hänen silmissään sellaista katsetta. Niin kuin olisin joku muukalainen. Hän oli kauhean vihainen ja sanoi, että mitä sinä täällä teet, sinun pitää lähteä pois! Sitten hän ajoi minut eteiseen. Ehdin ottaa nopeasti kengät ennen kuin isä laittoi ulko-oven kiinni ja katsoi vain vihaisesti perään.

"En ollut ikinä nähnyt hänen silmissään sellaista katsetta. Niin kuin olisin joku muukalainen."

Pihalla Hanna itki.

– Olihan se pelottavaa, kun ei tiennyt, miksi hän sillä tavalla tekee.

Hanna soitti pihalta äidilleen, joka lähti heti kotiin.

– Kun menimme takaisin sisälle, isä tajusi sen tilanteen jälkeenpäin ja kävi itkemään.

Isää piti vahtia

Tilanne eteni siihen, ettei isää voinut jättää yksin kotiin.

– Kun äiti oli töissä tai kaupassa tai minulla oli lomaa koulusta, olin yleensä isän kanssa, Hanna sanoo.

– Kyllä me äidin kanssa puhuimme, että isä laitetaan sitten aikanaan hoitoon. Isän kanssa siitä ei pystynyt puhumaan, koska hän suuttui ja meni sekaisin ja lähti pois, jos mainitsikaan mistään hoidosta.

Hannastakin tuntui, että isän siirtyminen hoitolaitokseen oli kauhean kaukainen asia. Mutta ei se ollut. Ensimmäisiä parin viikon jaksoja hoitolaitoksissa kokeiltiin pari vuotta sitten eli viitisen vuotta diagnoosin jälkeen.

– Isää piti silloin jo auttaa kaikessa syömisessä, eikä hän oikein pystynyt tuottamaan puhetta. Yöllä emme pystyneet nukkumaan, kun hän vain käveli ympäriinsä. Häneltä ei onnistunut mikään itse.

”Ei häntä enää tunnista omaksi isäksi”

Lopullisesti isä muutti hoivayksikköön maaliskuussa 2015. Isä oli silloin 66-vuotias, Hanna 16.

– En usko, että hän itse ymmärsi tilannetta, koska sairaus oli jo niin pitkällä. Hän ei puhu yhtään eikä pysty syömään, pukemaan, peseytymään tai käymään vessassa itsenäisesti, Hanna sanoo.

Isän poismuutto tuntui aluksi pelottavalta.

– Sanoin äidillekin, että minua pelottaa, mutta en tiedä miksi. Ehkä kun on aina ollut mies talossa, niin tuntui tosi oudolta, että asumme nyt kahdestaan. Toisaalta siihen on vuosien myötä tottunut, että se on äiti, joka täällä yksin kaikkea pyörittää.

Hannan äiti käy katsomassa isää yleensä ainakin kerran viikossa, Hanna vähän harvemmin.

– Isä ei oikein kommunikoi. Me vain menemme sinne ja koitamme jutella ja viettää aikaa yhdessä. Välillä isä käy kotonakin.

– Yleensä isä tunnistaa minut, kun näkee. Ilmeestä huomaa, että hän yrittää sanoa jotain, mutta ei tule sanaa suusta. Äitiä hän ei oikein enää tunnista.

Hannan mielessä on käynyt, sairastuuko hän joskus itsekin.

– Mutta en uhraa sille enempää ajatusta. Se on sitten sen ajan murhe.

– Pahinta tässä on, että tosi lyhyen ajan sisällä koko ihminen muuttui ihan erilaiseksi. Ei häntä enää tunnista omaksi isäksi, Hanna sanoo.

Surua toteutumattomista asioista

Hanna kaipaa usein isänsä humoristisia kommentteja ja juttuja sekä huolettomuutta. Ikävä on myös yhteisiä mökkireissuja.

– En ole käynyt mökillä vielä kertaakaan ilman isää. Se tuntuu isolta kynnykseltä. Siellä on vietetty kaikki kesät yhdessä.

– Välillä, kun radiosta sattuu tulemaan vanhoja iskelmäkappaleita, mieleeni muistuu kesäillat mökillä isän kanssa. Istumme nuotion ääressä hiljaisen Saimaan rannalla ja iskelmä soi. Kaikki on hyvin ja olemme onnellisia. Sitä antaisi varmaan mitä vaan, että pääsisi siihen hetkeen takaisin.

Aina silloinkin, kun televisiosta tulee jalkapallo-ottelu, isä käy Hannan mielessä. Niin lähellä tämän sydäntä laji oli.

– Tuntuu usein, ettei isää enää olisi, vaikka tiedän, että hän on olemassa.

Hannaa harmittaa, että isä ei pysty ottamaan osaa hänen elämänsä suuriin tapahtumiin.

– Esimerkiksi rippijuhlistani hän joutui jäämään pois levottomuutensa vuoksi. Se tuntui pahalta. Olisin myös halunnut isäni olevan näkemässä, kun valmistun ylioppilaaksi. Ylipäätään olisin halunnut hänen tietävän, että pärjään hyvin lukiossa.

– Kuitenkin nyt ajatellessani, mitä olisi ollut kiva tehdä yhdessä, ei sillä tekemisellä olisi niinkään väliä. Riittäisi, että hän istuisi nojatuolissaan, kun tulen koulusta, ja voisin kertoa hänelle päivän kuulumiset, Hanna sanoo.