Evakosta veteraaniksi: Työmme ansiosta Suomesta kehittyi vauras valtio

Onni koki ensimmäisen kosketuksen sotaan 14-vuotiaana, kun talvisota alkoi vuonna 1939. Onnin koti oli Valkjärvellä, vain kymmenen kilometrin päässä vanhasta Suomen ja Venäjän välisestä rajasta.

Venäjän puolelta alkoi sataa kranaatteja, ja koko perhe meni ojaan suojaan. Kranaattisadetta kesti kaksi tuntia. Perhe ei jäänyt odottelemaan evakuointikäskyä, vaan rupesi tekemään lähtöä.

– Meillä oli parikymmentä sotamiestä majoituksessa. He käskivät isän heti valjastamaan hevosen, jotta saadaan lapset ja vanhukset pois, Onni kertoo.

Perhe ehti ottaa mukaan jonkin verran muonaa ja vaatteita. Kiireellinen lähtö kostautui matkan varrella ja vaatepula vaivasi evakkoja. Eniten Onni on harmitellut sitä, että taloon jäivät myös kaikki valokuvat ja koulutodistukset.

Joukko ajoi Antreaan, jossa he luovuttivat hevosen suojeluskunnalle ja siirtyivät junaan. Matkaa länteen tehtiin kaksi ja puoli päivää. Humppilan asemalla vihdoin perhe sai nousta kyydistä.

– Sijoituimme mukavaan taloon, jossa asuimme vuoden ja kolme kuukautta. Saimme Virroilta pika-asutustilan, ja muutimme sinne maaliskuussa 1941, Onni sanoo.

Vaikka jatkosota alkoi kesäkuussa, Onnin perhe palasi kotiinsa Valkjärvelle. Kotitalo piharakennuksineen oli säilynyt ehjänä. Toivo ja usko kodin säilymiseen olivat vankkoja.

– Olihan se älytöntä, kun sota oli käynnissä. Pian tuli taas lähtö, Onni myöntää.

Tehtävä suoritettavana

Syksyllä 1943 Onni täytti 18 vuotta, ja hän osallistui kutsuntoihin. Seuraavana vuonna Onni oli jo rintamalla. Kaksi ja puoli vuotta kestänyt asemasotavaihe päättyi kesäkuussa 1944, kun Venäjä aloitti suurhyökkäyksen.

– Olin päässyt maatalouslomalle Valkjärvelle. Kun suurhyökkäys alkoi, tuli käsky palata heti yksikköön. Olin vielä pari päivää kotona auttaakseni vanhempiani lähtemään, Onni muistelee.

Onni palasi Viipurin yksikköön kolme päivää myöhässä, mutta ei saanut seuraamuksia. Siellä ymmärrettiin, että Onnin täytyi huolehtia perheestään.

– Korkein rangaistus oli joutua rintamalle ja sinnehän sitä oltiin menossa, Onni tokaisee.

Odoteltuaan vuorokauden Viipurissa Onnin yksikkö kuskattiin Kannakselle. Yksikön miehet olivat 18–23-vuotiaita, eri puolelta Suomea tulleita. Vain yksi heistä oli Onnille vanhastaan tuttu.

– Se oli nuorta porukkaa, mutta kaikki hoitivat annetut tehtävät. Jokainen tiesi, että jos ei tee omaa osuuttaan, tekee väärin toisia kohtaan. Meillä oli erinomainen yksikkö ja siellä oli hyvä henki, Onni kehuu.

Onni ei usko, että joukossa oli yhtäkään, jota ei olisi pelottanut. Mutta heille oli annettu tehtävä, joka täytyi suorittaa. Onnin yksikkö muodosti varmistuslinjan. Sen tuli varmistaa, ettei vihollinen pääse tulemaan sivusta.

Venäjän hyökkäys eteni kovaa vauhtia, ja Onnin yksikkö joutui vetäytymään kesäkuussa Viipurinlahden yli. Siellä yksikkö oli heinäkuun puoliväliin saakka tehden töitä linjojen hyväksi. Miehet kaivoivat asemia ja rakensivat jopa korsun, kunnes heidät siirrettiin Ilomantsiin.

– Siellä käytiin viimeinen suuri taistelu, kun kaksi venäläistä divisioonaa pyrki Joensuuhun. Yksikkömme tehtävänä oli estää hyökkäys, ja saimmekin divisioonat tuhottua, Onni kertoo.

Onni ja sirpaleet

Onni sai vanhemmiltaan postia rintamalle ja Onnin Pellossa asuvan tädin kautta kulki myös tovereiden kirjeet linjojen taakse. Elokuun neljäntenä päivänä 1944, eli vain kuukausi ennen Suomen ja Neuvostoliiton välistä aselepoa, Onni vastaanotti viimeisen pakettinsa, joka sisälsi korppuja ja voita lasipurkissa.

Kevyen kranaatinheittimen ammus osui metrin päähän Onnista, ja miehen vartaloa sivalsi kolmisenkymmentä kranaatinsirpaletta.

– Makasin vasemmalla kyljelläni, joten sirpaleet osuivat oikeanpuoleiseen jalkaani ja käsivarteeni. Onneksi maa oli pehmeää, eikä sirpaleita kimmonnut enempää. Paketin sisältö meni kranaatti-iskussa pieniksi muruiksi, Onni sanoo.

Onnia lähdettiin hetimmiten kuljettamaan joukkosidontapaikalle ja sieltä kenttäsairaalaan. Onni siirrettiin edelleen Kontiolahden keuhkotautiparantolaan, joka oli muutettu sotasairaalaksi. Oltuaan siellä viikon Onni vietiin junalla Siilinjärvelle. Syyskuun lopussa potilas päästettiin toipumislomalle.

Onni sai olla kaksi viikkoa omaistensa luona Jämsässä, kunnes hänet passitettiin Urjalan henkilötäydennyskeskuksen kautta Niinisaloon, jossa alkoi taas tavallinen varuskuntaelämä. Varsinainen asevelvollisuusaika alkoi tammikuussa 1945, ja Onni oli armeijan leivissä 350 päivää.

– Jouduimme olemaan armeijassa ylimääräisen vuoden, jotta armeijan ikärakenne saatiin taas normaaliksi. Ennen sotaa varusmiespalvelukseen astuttiin 21-vuotiaana. Sodan aikana ikärajaa laskettiin ja meidät kutsuttiin palvelukseen jo 18-vuotiaana, Onni selvittää.

Lehtikuva

Sodan muistot

Rauha tuli, mutta Neuvostoliitto laati sille kovat ehdot. Onni menetti Valkjärven kotinsa lopullisesti. Hän muistaa kuitenkin ajatelleensa optimistisesti, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Olihan Onni nuori, ja hän pystyi tekemään töitä.

– Suomi sai maailman suurimmat sotakorvaukset väkimäärään nähden, mutta siitä selvittiin. Nykyään elintasomme on korkealla. Meidän täytyy olla kiitollisia, sillä olemme omalla työllämme saaneet nostettua sen, Onni sanoo.

Onnille aiheutui haavoittumisesta 20 prosentin invaliditeetti. Suurin haitta on istumasärky, jonka kanssa eläminen oli vaikeaa varsinkin ensimmäisenä vuonna loukkaantumisen jälkeen. Onni kertoo, että jos hän istui liian kauan, veri ei kiertänyt jalassa kunnolla ja oli vaikea päästä liikkeelle. Vuosikymmenten myötä veri on löytänyt uudet kiertoreitit ja kuoleentuminen on loppunut.

– Töitä olen kuitenkin tehnyt koko elämäni. Kivut on vain kärsittävä, Onni toteaa.

Onni kummastelee itsekin sitä, että sodasta ei ole jäänyt hänelle sen suurempia traumoja. Joskus hän toki näkee tuosta ajasta painajaisunia, mutta se liittyy evakkoon lähtemiseen. Onni kertoo, että unessa hänen pitäisi lähteä, mutta jalat eivät toimi.

Sodan jälkeen yhteydenpito aseveljiin on jäänyt. Onni on kuitenkin ottanut osaa sotaveteraanijärjestön toimintaan. Rajan taakse jääneellä kotipaikallaan Onni on vieraillut liki kymmenen kertaa.

– Se on aina yhtä mielenkiintoinen ja rakas paikka, lapsuuden paikka. Silti on täytynyt hyväksyä tilanne. Nykyinen kotikaupunkini on erinomainen paikka asua. Täällä on voinut olla niin kuin kotona voi olla, Onni iloitsee.

Studio55.fi/Anette Lehmusruusu

Kuvat: Lehtikuva