Ei nainen eikä mies – ”Virallisesti minua ei ole olemassa”

PF esiintyy tässä jutussa pelkillä nimikirjaimilla. Hän syntyi naisen vartaloon ja sai naisen nimen, mutta ei koe olevansa sen paremmin nainen kuin mies.

Sukupuoliristiriita on ollut osa PF:n elämää lapsesta asti. Aluksi hän ei tosin tiennyt, mistä on kyse. Hän vain tunsi itsensä ulkopuoliseksi. Tavalliset tyttöjen jutut eivät kiinnostaneet häntä.

– En ollut mikään poikatyttökään, mutta aikani kului enemmän poikien kanssa tai sitten ihan yksin. Kun tarhassa ja koulussa tuli tyttöjen ja poikien ryhmät, niin minä jotenkin vieroksuin niitä, PF kertoo.

Ahdistus lisääntyi merkittävästi, kun PF:n rinnat alkoivat kasvaa hänen ollessaan noin kymmenvuotias.

– Liikuntatunnit olivat tosi kauheita, kun pukuhuoneessa toiset näkivät minut ja itsekin näin, että minulle alkaa tapahtua jotain, mitä en haluaisi tapahtuvan. Lintsasinkin sen takia.

PF joutui myös koulukiusatuksi. Hän arvelee, että syynä oli ainakin osittain hänen kokemansa sukupuoliristiriita.

– Minulla oli aina epävarma olo. Koin itseni omituiseksi. En ollut kuin toiset tytöt, mutta en ihan poikakaan, vaan siinä välimaastossa. Varmaan se näkyi ulospäinkin jollain tavalla. Varsinkin, kun tietyssä iässä tuntui olevan hirveän tärkeää erottua siitä toisesta sukupuolesta.

– Vanhoja kuvia katsellessa voin jollakin tavalla ymmärtää, miksi muut ovat ehkä saattaneet ajatella, että olen jotenkin omituinen. Jotenkin ulkoinen olemukseni ei sopinut kumpaankaan sukupuoleen. Tuntui, että ihmiset eivät osanneet hahmottaa, mikä minä oikein olen. Enhän itsekään tiennyt sitä vielä silloin.

”Ahdisti ajatus, että toinen koskettaisi vartaloani”

PF jätti nuorten diskot väliin, koska koki ne ahdistavina. Ensimmäisen kerran hän ihastui vasta lukiossa pariin tyttöön.

– Ajattelin tietysti, että olen sitten varmaan lesbo. Se oli hirveä sokki, koska asuin pienellä paikkakunnalla, jossa kaikki tällaiset asiat ovat tosi isoja tabuja. Pakotin itseni kokeilemaan seurustelua parin pojan kanssa, mutta eihän se toiminut, PF sanoo.

Lukiossa PF seurusteli hetken myös tytön kanssa, mutta suhteista yksikään ei koskaan edennyt fyysiselle tasolle.

– Totesin aina aika nopeasti, että tämä ei nyt jostain syystä toimi. Silloin en vielä ihan tarkkaan tiennyt, mikä siinä tökki. Näin jälkikäteen ajatellen minua ahdisti ajatus, että toinen koskettaisi vartaloani sillä tavalla, kun en itsekään siihen pystynyt. Tai että minun pitäisi olla niin kuin nainen ja että se toinen ajattelee minua naisena.

PF:n lähipiirissä ei ollut ketään, kenelle hän olisi voinut kertoa tuntemuksistaan.

– Kotona se oli ihan kuoliaaksi vaiettu salaisuus. Ja on oikeastaan edelleenkin. Kukaan ei epäillyt mitään. Perheessämme kaikki sukupuoliasiat ovat niin henkilökohtaisia, että niistä vaan ei puhuta.

Vasta, kun PF muutti pois kotoa, hän alkoi ottaa tuntemuksistaan selvää. Samoihin aikoihin julkisuudessa ruvettiin keskustelemaan transsukupuolisuudesta. Tietoa ja muiden kokemuksia alkoi löytyä myös internetistä.

– Olin parikymppinen, kun ymmärsin, mistä on kyse. Silloin en kuitenkaan vielä ajatellut, että tekisin asialle mitään.

Eikä PF:llä olisi ollut siihen voimiakaan.

– Minulla diagnosoitiin parikymppisenä aika paha masennus. Minulla ei ollut energiaa lähteä selvittämään tällaista asiaa. Yritin vain pakottaa itseni elämään sellaisena kuin olen.

Kokemus väärässä sukupuolessa elämisestä kaihersi kuitenkin mielessä jatkuvasti.

– Tiesin, että minua tulee vaivaamaan loppuikäni, jos en tee asialle mitään.

”Halusin tehdä jotakin enkä vain jäädä vatvomaan”

Vuonna 2011 PF meni terapiaan.

– Olin puhunut kokemastani sukupuoliristiriidasta aikaisemminkin yhdelle terapeutille, mutta hänellä ei ollut mitään tietoa näistä asioista, joten hän möläytteli aika ikäviäkin kommentteja. Sen takia menetin hetkeksi luottamuksen puhua, PF kertoo.

Uudessa terapiassa PF sai työkaluja ajatustensa läpikäymiseen.

– Heräsin siihen, että nyt voisin olla tarpeeksi kypsä ja vahva käsittelemään asiaa ja lähtemään sukupuolenkorjausprosessiin. Halusin tehdä asialle jotakin enkä vain jäädä vatvomaan sitä.

Vuonna 2012 PF sai lähetteen sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalle. Hän oli tuolloin 36-vuotias.

Ensimmäisestä tutkimuskäynnistä alkoi prosessin diagnosointivaihe. Sen tarkoituksena on varmistua henkilön sukupuolikokemuksesta sekä henkisestä vahvuudesta käydä sukupuolenkorjausprosessi läpi.

PF pääsi juttelemaan niin lääkärille kuin sairaanhoitajalle. Hänen taustansa kartoitettiin lapsuudesta lähtien. Erilaisilla psykologisilla testeillä ja tutkimuksilla suljettiin pois mahdolliset mielenterveyshäiriöt ja sukupuolenkorjausprosessin esteet.

Jossakin vaiheessa lääkäri epäili, että PF ei masennuksensa takia ollut riittävän hyvässä kunnossa jatkaakseen prosessia.

– Sain kuitenkin sairauden sillä tavalla tasapainoon, että pystyimme jatkamaan. Ei masennukseni varmaan ikinä tule täysin paranemaan, mutta kyllähän sukupuoliristiriidan kaltainen asia itsessäänkin pitää sitä yllä.

Rinnat kuin kasvannainen

Puolitoista vuotta sitten PF sai diagnoosin F64.8 eli ”muu sukupuoli-identiteetin häiriö”. Siitä puhutaan myös transgender-diagnoosina tai muunsukupuolisuutena.

– Itselleni diagnoosi oli kerrottu jo etukäteen, mutta kun se merkittiin potilastietoihin, siitä sai mustaa valkoisella.

Transtukipiste kertoo muunsukupuolisuuden tarkoittavan sellaista sukupuoli-identiteettiä, joka ei ole yksiselitteisesti miehen tai naisen identiteetti vaan niiden yhdistelmä tai jotain aivan muuta. Henkilön kokemus omasta sukupuolesta ei siis mahdu perinteiseen jakoon naisista ja miehistä.

Jotkut muunsukupuoliset tarvitsevat sukupuolen korjaushoitoja, jotta heidän kehonsa vastaisisi omaa sukupuoli-identiteettiä. PF on yksi heistä.

– Olen aina peitellyt rintojani hupparin alle ja kulkenut hartiat kasassa. Kesäisin en ole voinut mennä julkisille uimarannoille, koska minusta on tuntunut, että kaikki katsovat rintojani ja ajattelevat, että tuossa on jotakin omituista. Ei se nyt ehkä niin ollut, mutta itselläni oli sellainen tunne omassa päässä.

– Ennen leikkausta yritin piilottaa rintojani muun muassa sitomalla. Se oli tosi epämukavaa ja varmaan epäterveellistäkin, mutta oman vartalon aiheuttama epämukavuus tuntui vielä pahemmalta.

PF:lle sukupuolenkorjausprosessissa tärkeintä olikin, että hänen rintansa poistettaisiin. Leikkaus järjestyi joulukuussa 2015, jolloin hän oli 39-vuotias.

– En jännittänyt ollenkaan. Ajattelin, että jos fyysistä kipua tulee, niin se menee kyllä ohi, mutta jos en mene leikkaukseen, niin vuosia kokemani henkinen kipu pysyy.

Kotiin PF pääsi jo leikkausta seuraavana päivänä.

– Rintani ovat aina olleet sen verran pienet, että leikkauksessa ei tarvinnut avata koko rintakehää. Isompia arpia ei tullut, eikä minulla ollut oikeastaan edes kipuja. Viisaudenhampaiden poisto kolme vuotta aikaisemmin sattui paljon enemmän, PF naurahtaa.

– Oloni oli muutenkin heti leikkauksen jälkeen todella hyvä. Katumuksen tunteita ei tullut missään vaiheessa. Tavallaan rinnat olivat aina olleet ylimääräinen osa minua – kuin kasvannainen, joka ei kuulu ruumiiseeni. Tuntui vain helpottavalta, että se oli ohi.

Nyt PF odottaa kesääkin innolla.

– Pystyn kävelemään kirjaimellisesti selkä suorassa ilman itseni peittelyä. Ei tarvitse koko ajan kytätä, näkyykö jotain. Olen voinut vähän uudistaa vaatekaappiakin.

Kuin toinen murrosikä

Rintojen poiston jälkeen PF aloitti hormonihoidot, joilla hän pyrkii lähinnä häivyttämään muita naisellisia piirteitään, kuten kuukautisia.

– Minun ei ole tarkoitus muuntautua ihan äijäksi. Androgyyni olemus kuvaisi ehkä parhaiten omaa ihannettani, ja tällä hetkellä olen jo aika lähellä sitä. Vaikka kroppani ei tästä enää muuttuisi, olen jo ihan tyytyväinen. En usko, että tulen enää tekemään mitään isompia toimenpiteitä tai kirurgiaa, PF sanoo.

Hormoniannostuskin on sen verran pieni, että kovin näkyviä tai nopeita muutoksia ei ole ainakaan vielä tapahtunut.

– Ääneni on muuttunut jonkin verran, mutta muut eivät välttämättä ole huomanneet sitä. Jokin aika sitten sain myös työharjoittelussa vähän lihasmassaa, mikä oli ihan kiva juttu. Saattaa myös olla, että karvoitukseni tulee jonkin verran lisääntymään. Siinä mielessä tämä on kuin toinen murrosikä.

– Voihan sitä kokeilla, antaisiko parran kasvaa, mutta se ei ole minulle mikään ykkösjuttu. Sen näkee sitten prosessin edetessä ja miehisten piirteiden ilmaantuessa, mikä tuntuu omalta. Ehdin hyvin sopeutua ja säännöstellä hormoniannostusta sen mukaan, mitä haluan.

PF haluaa rohkaista myös muita sukupuoli-identiteettinsä kanssa tuskailevia menemään tutkimuksiin.

– Tämä on ollut kaiken vaivan arvoista. Jos en olisi tehnyt asialle mitään, olisin kärsinyt loppuikäni ja katkeroitunut. Jollakin tavalla se on kuitenkin koko ajan läsnä ja nielee voimavaroja, vaikka sitä ei tietoisesti ajattelisi.

”Virallisesti minua ei ole olemassakaan”

Eräs ristiriita hiertää PF:ää vielä sukupuolenkorjausprosessista huolimattakin.

– Virallisesti minua ei ole olemassakaan. Suomessa voi olla vain nainen tai mies, ja juridisesti minä olen edelleen nainen. Diagnoosini on vain lääkärin papereissa, PF sanoo.

– Jotkut hakevat diagnoosikseen F64.0 eli ”transsukupuolisuus”, jotta saisivat sukupuolensa virallisesti vahvistettua. Mutta kun minä en koe olevani myöskään ihan mies.

Kolmannen vaihtoehdon saaminen juridiseksi sukupuoleksi on mahdollista Australiassa, Intiassa, Nepalissa, Pakistanissa ja Uudessa-Seelannissa. Kolmas vaihtoehto voi olla esimerkiksi ”transgender”, ”määrittelemätön” tai merkintä X.

– Suunnittelen nimenmuutosta, jotta saisin edes sukupuolineutraalimman nimen. Se olisi hyvä ihan sosiaalisia tilanteitakin ajatellen.

Seksuaaliselta suuntautumiseltaan PF kokee olevansa aseksuaali.

– Minua ei kiinnosta seksuaalisessa mielessä oikeastaan kumpikaan sukupuoli. Ihastumisia on kyllä ollut sukupuoleen katsomatta, mutta ainakaan toistaiseksi en ole haaveillut parisuhteesta. Voimavarojani on mennyt aikaisemmin niin paljon pelkästään oman olemisen kanssa elämiseen, että sellaisia ei ole jaksanut ajatella.

– Ei minulla ole mitään parisuhdetta vastaan, mutta tuntuu, että sitä ennen täytyy tehdä vielä paljon töitä pään sisällä. Ja löytää sellainen ihminen, jonka kanssa mahdollisesti pystyisi olemaan. Tällä hetkellä se ei ole päällimmäisenä mielessä.

Tabu asia lapsuudenperheessä

Kaverit ja nettitutut ovat tukeneet PF:ää sukupuolenkorjausprosessissa.

– Heiltä on tullut pelkästään tsemppejä ja onnitteluja. Ainoastaan yhden ystävän kanssa – tai ehkä hän ei sitten edes ollut ystävä – meni välit poikki sen takia, että hän ei osannut suhtautua tähän. Totesin, etten kaipaa tuollaisia ihmisiä elämääni, ja katkaisin välit itse.

Vanhemmilleen PF ei ole kertonut tilanteestaan. Kerran hän yritti: keväällä 2013 sukupuoli-identiteetin poliklinikalle sai viedä mukanaan yhden perheenjäsenen sillä ajatuksella, että läheinen voisi antaa ammattilaisille taustatietoja PF:stä ja ammatti-ihmiset toisaalta selittää läheiselle, mistä diagnoosissa on kyse. PF pyysi paikalle äitinsä.

– Ajattelin, että tuleepahan nyt sitten otettua esille tämäkin. En ollut aikaisemmin puhunut äidille sukupuoli-identiteetistäni. Sitten vain kakistin ulos, että olisi tällainen juttu, pääsetkö lähtemään mukaan.

– Se oli todella kiusallinen paikka meille molemmille. Perheessämme kaikki tällaiset asiat ovat tabuja. Äiti kieltäytyi näkemästä sitä tilannetta ollenkaan.

Jälkeenpäin asiasta ei ole vaihdettu sanaakaan. PF ei ole kertonut myöskään lähdöstään sukupuolenkorjausprosessiin.

– En tiedä yhtään, mitä äiti tällä hetkellä ajattelee tai onko hän huomannut mitään. Olen ajatellut, että jos hän haluaa tietää jotain, niin kysyköön. Mutta hyvin todennäköisesti hän ei tule koskaan kysymään.

”Jos nyt sitten lähtisi katsomaan, mitä se elämä on”

PF:n henkinen olotila ja itsetunto ovat nyt paljon korkeammalla kuin ennen leikkausta.

– Vaikka pitkittynyt masennustila on edelleen päällä, niin vuoden–parin takaiseen oloon verrattuna olen mennyt selvästi eteenpäin. Aikaisemmin masennustani pahensi paljon se, että oli niin paha olla omassa kropassa, PF sanoo.

– Sellainen itseinho, joka ylläpitää pahaa oloa, on vähentynyt. Jaksan ajatella jo muitakin asioita.

Vuosi sitten PF alkoi ensimmäistä kertaa opiskella ammattiin.

– Tarkoituksena olisi valmistua puutarha-alalle parin vuoden sisällä. Jos saisin vielä töitäkin ja pääsisin kroppani kanssa sellaiseen tilaan, että sitä ei tarvitsisi koko ajan ajatella, niin ehkä aikaa jäisi niin sanotulle normaalille elämällekin. Pääsisin elämään vaiheita, jotka ovat jääneet minulta elämättä.

PF on ollut masennuksen takia työkyvyttömänä sairauslomalla jo yli kymmenen vuotta.

– Tuntuu, että käytännössä puolet elämästäni on jäänyt elämättä masennuksen ja oman pahan olon takia. Lukion jälkeen en oikein jaksanut tehdä mitään, mitä muut. Minulla oli sellainen olo, että minusta ei ikinä tule mitään enkä koskaan kykene mihinkään töihin.

– Jos nyt sitten nelikymppisenä lähtisi katsomaan, mitä se elämä on ja mitkä asiat minua oikeasti kiinnostavat.

Haastattelun lisäksi jutussa on käytetty lähteenä Transtukipiste.fi-sivustoa.