Suomessa pakkosteriloitiin tuhansia – taustalla rotuhygienia

Suomeen säädettiin vuonna 1935 pakkosterilointilaki. Sen taustalla oli länsimaisessa maailmassa 1800–1900-lukujen taitteessa voimakkaana aatevirtauksena levinnyt ja ajan kuumimmasta muotitieteestä, perinnöllisyysopista, vaikutteensa ottanut eugeeninen eli rotuhygieeninen ideologia.

– Rotuhygienia ei tässä yhteydessä missään nimessä tarkoita sitä, että ihmislajista olisi pyritty karsimaan pois tiettyjä rotuja. Se tarkoittaa, että väestön sisällä pyrittiin karsimaan pois perinnöllisiksi, huonoiksi ja ei-toivotuiksi miellettyjä ominaisuuksia. Tällaisia olivat tietyt sairaudet tai tietynlainen käytös, historian tohtori ja Suomen historian dosentti Markku Mattila kertoo.

Pakkosterilointia vaativiksi sairauksiksi luokiteltiin esimerkiksi skitsofrenia, maanis-depressiivisyys eli kaksisuuntainen mielialahäiriö sekä "muut periytyviksi todetut mielisairaudet".

– Pakko koski myös tylsä- ja vähämielisiä. Tylsä- ja vähämielisyys määriteltiin älykkyystutkimuksella, jonka rajaksi vuonna 1935 asetettiin 14 vuoden älykkyysikä. Vuoden 1950 lakiuudistuksessa rajaa hieman laskettiin.

– Oikeiden sairauksien lisäksi muun muassa prostituutiota, juoppoutta, seksuaalirikollisuutta sekä kulkevaa ja epäsosiaalista elämäntapaa pidettiin geneettisten ominaisuuksien aiheuttamina. Siksi nekin saattoivat johtaa pakkosterilointimääräyksiin – eivät yksin, mutta niitä voitiin käyttää lisäperusteena tai osoituksena alentuneesta älystä. Juoppoudesta rankaiseminen tosin liittyi myös raittiuspyrkimyksiin ja prostituutiosta rankaiseminen naisasialiikkeen pyrkimyksiin. Lisäksi Suomessa epäsosiaalinen elämäntapa tarkoitti sotien jälkeen suoraan sanottuna romaneja, Mattila kertoo.

Laki säädettiin "niille toisille"

Ensimmäinen pakkosterilointilaki säädettiin Yhdysvalloissa Indianassa vuonna 1907.  Euroopassa lainsäädännön aloitti Sveitsin Kanton Waadt vuonna 1928. Sitä seurasivat Tanska, Saksa, Norja, Ruotsi, Suomi, Viro ja Islanti. Samanlainen laki laadittiin myös Japanissa sekä joissakin Kanadan ja Meksikon osavaltioissa.

– Eugeniikka oli kärkitiedemiesten asia. Jos alan asiantuntijat sanoivat, että asia on näin ja tällainen laki tarvitaan, niin ei poliitikoilla tuohonkaan aikaan ollut paljon kykyä tai edes halua haastaa heitä.

– Suomessa suuri osa niistä ihmisistä, joita pakkosterilointilaki koski, oli sitä paitsi syrjäytetty poliittisesta päätöksenteosta. Esimerkiksi köyhäinapua saavilla ei ollut äänioikeuksia ennen 1950-luvun loppua. Eli ne samat ihmiset, joita ajateltiin sterilointipolitiikan kohteeksi, oli jo suljettu ulos demokraattisesta päätöksenteosta.

Mattila uskoo, että lain hyväksymistä edesauttoi myös sen etäisyys kansanedustajien omaan elämään.

– On kahdenlaisia lakeja, joita eduskunta säätää: niitä, jotka koskevat myös kansanedustajia itseään ja niitä, jotka koskevat toisia – hunsvotteja. Ensimmäistä edustaa esimerkiksi verotus ja toista rikoslaki. Eihän nimittäin ole yleistä, että murhamiehiä koskevat pykälät koskettaisivat kansanedustajia. Tässä on selvä mentaalinen ero.

– Pakkosterilointien kohteeksi ei siis koskaan ajateltukaan täysipäisiä ja täysvaltaisia kansalaisia kuin poikkeustapauksissa. Olen täysin varma, että kansanedustajat, jotka vuonna 1935 lähes yksimielisesti ja vuonna 1950 vielä yksimielisemmin säätivät pakkosterilointilait, eivät ajatelleet, että he tai heidän perheenjäsenensä olisivat lain tarkoittamia, pakkosteriloitaviksi joutuvia henkilöitä.

Kuvassa eduskunta vuonna 1956. Reino Loppinen, Kalle Kultala/Lehtikuva

Ei aina pakotettavissa

Pakkosterilointilaki oli voimassa vuoteen 1970 asti. Siihen mennessä Suomessa määrättiin tehtäväksi 4 435 pakkosterilointia.

– Todellisesta tehtyjen operaatioiden määrästä voinee nipistää kymmenisen prosenttia pois, sillä samoille henkilöille annettiin useampia määräyksiä eikä kaikkia määräyksiä voitu syystä tai toisesta viedä loppuun asti, Mattila sanoo.

Pääsyynä määräysten toteutumattomuuteen oli, ettei pakkosterilointia itse asiassa aina voinut pakottaa.

– Pakkosterilointi tarkoitti sterilointia henkilön itsensä eriävästä mielipiteestä huolimatta. Se ei tarkoittanut, että poliisi tulee ja raahaa väkivaltaisesti leikkauspöydälle. Osa sterilointipäätöksen saaneista oli paikoissa, joissa heidät sai leikkaukseen helposti – kuten mielisairaaloissa tai muissa suljetuissa laitoksissa –, mutta jos ihminen eli vapaana yhteiskunnassa, oli aika vaikea tehdä muuta kuin ilmoittaa päätöksestä, Mattila selittää.

Pakkosterilointeihin liittyviä alkuperäisaineistoja tutkiessaan Mattila törmäsi välillä kuvauksiin pakoilevista tai tavoittamattomissa olevista henkilöistä.

– Jossain taisi vilahtaa Lääkintöhallituksen kanssa käyty kirjeenvaihto, jossa pyydettiin virka-apua pakkosterilointimääräyksen toteuttamiseksi siihen määrätyn henkilön kieltäydyttyä operaatiosta. Lääkintöhallitus totesi, ettei virka-apua voida lain mukaan antaa.

Murros poisti pakon

Päätöstä luopua pakkosteriloinnista ei ole virallisissa papereissa perusteltu kovinkaan paljon.

– Se otettiin annettuna asiana – siitä vain täytyi luopua. On esitetty, että koska ehkäisykeinot kehittyivät, sama asia voitiin hoitaa esimerkiksi laitoksissa asuvien mielisairaiden osalta kauniimmilla ja inhimillisemmillä keinoilla, ei skalpellia heiluttamalla.

Mattila liittää päätöksen myös yleiseen maailmankatsomukselliseen murrokseen sekä ihmisoikeuksien nousuun 1960-luvulla.

– Töihin tuli ihan eri sukupolven lääkäreitä, tiedemiehiä ja asiantuntijoita.

– Vielä vuonna 1958 eräs erittäin eugeniikka- ja sterilointimyönteinen lääkäri ehdotti väitöskirjassaan Suomeen perustettavaksi valtakunnan eugeniikon virkaa, jonka tehtävänä olisi ollut ristiin rastiin maata etsiä steriloitavia ihmisiä. Asiantuntijana ei kuitenkaan käytetty häntä tai muita viroissa edelleen toimineita eugenistilääkäreitä vaan uusia 60-lukulaisia "partaradikaaleja", kuten Klaus Mäkelää.

Suomessa ei korvauksia

Ainakin Ruotsissa pakkosteriloiduille ihmisille on maksettu korvauksia.

– Niitä päätettiin maksaa 1990- ja 2000-lukujen taitteessa asiaa tutkineen komitean seikkaperäisen selvityksen jälkeen. Kokemukset olivat kuitenkin sikäli huonoja, että hakemuksia tuli vähän ja ne olivat suureksi osaksi niin puutteellisia, ettei niiden perusteella voitu toimia.

Suomessa asian ei ole todettu antavan aihetta tutkintaan tai korvauksiin.

– Steriloinnit tehtiin noudattaen voimassa olevia lakeja, jotka oli säätänyt Suomen eduskunta vieläpä hyvin yksimielisesti, Mattila sanoo.

– Myös oma kantani lähtee siitä, että aikansa lainsäädäntöön pohjautuva korvaaminen olisi aika arveluttava ennakkotapaus. Jos siihen mentäisiin, mitä tapahtuu sitten, kun marijuanan poltto laillistetaan? Mitä korvauksia ja kuinka paljon maksetaan sen käytöstä ennen vanhaan tuomituille silloisille rikollisille? Korvauskäytäntö ei voi olla erikoistapauksia vaan yleisiä käytäntöjä varten, Mattila sanoo.

Kuvat: Colourbox.com, Lehtikuva