Prinsessa toi aurinkoa Kellokosken sairaalan harmaaseen arkeen

Oikeasti "Prinsessa" oli kotoisin Kuopiosta. Hän syntyi köyhään työläisperheeseen vuonna 1896 ja sai nimekseen Anna Lappalainen. Hän menetti isänsä ollessaan kaksivuotias, ja hänen äitinsä ei pystynyt enää huolehtimaan kaikista lapsistaan, joten pikku-Anna lähetettiin kasvattiperheeseen.

Kasvettuaan aikuiseksi Anna tienasi elantonsa laulamalla. Hän sairasti kuitenkin keuhkoputkentulehduksen pariin otteeseen, ja lopulta lääkäri suositteli laulamisen lopettamista. Annan oli hankittava uusi ammatti.

Hieman yli kaksikymppisenä Anna opiskeli hierojaksi. Hän oli hyvä työssään ja pärjäsi hyvin omillaan. Muutaman vuoden päästä hän tutustui itseään 15 vuotta vanhempaan mieheen, Arthur Svedholmiin. Pari meni naimisiin ja Annasta tuli rouva Svedholm.

Sairaalaan rouva Svedholm joutuin ensimmäisen kerran ollessaan 35-vuotias. Mielisairaalasta tuli hänen pysyvä kotinsa jo ennen kuin hän täytti 40.

Prinsessan elämästä tehdään elokuva

− Kun Prinsessa (rva Svedholm) tuotiin ensimmäistä kertaa Kellokosken sairaalaan, hän kertoi, että

sairaalan päärakennus on hänen englantilaisen kuningassukunsa omistuksessa oleva kesäpalatsi. Kertomansa mukaan hän oli syntynyt Buckinghamin palatsissa, josta korppikotka oli vienyt hänet ja

kuljettanut Suomen lappiin, kertoo eläkkeellä oleva mielenterveyshoitaja Ilkka Raitasuo.

Raitasuo työskenteli koko uransa ajan Kellokosken sairaalassa ja sai kunnian tutustua Prinsessaan alias Anna Svedholmiin. Raitasuon aloittaessa Prinsessa oli ehtinyt asua Kellokoskella jo parikymmentä vuotta. Raitasuo on kuitenkin jututtanut ihmisiä, jotka olivat tunteneet prinsessan kauemmin. Muistiinpanoja on kertynyt vuosien varrella vihkotolkulla, ja jonain päivänä ne olisi tarkoitus koota kirjaksi.

Raitasuon muistiinpanojen perusteella on myös tehty käsikirjoitus elokuvaan, jonka ohjaa Arto Halonen. Ensi-iltansa elokuvan on tarkoitus saada syksyllä 2010.

Parikymmentä vuotta tahtojen taistoa

− Uskon, että Prinsessa tiesi ainakin jollain tasolla, että hän ei oikeasti ole prinsessa. Hän kuitenkin viihtyi roolissaan, ja se oli hänelle selviytymiskeino selvitä sairaalan ankeissa oloissa, Raitasuo kertoo.

Itse asiassa Raitasuota voisi tässä yhteydessä kutsua prinssi Henrikiksi, joksi Prinsessa hänet nimitti. Koko sairaalan väki henkilökuntineen oli osa hovia; Prinsessalta ei kamarineitoja puuttunut.

− Prinsessan aikana oli ennenkuulumatonta, että hoitohenkilökunta menee mukaan potilaan harhoihin. Niinpä Prinsessaa puhuteltiin nimellä rouva Svedholm aina 50-luvulle asti, jolloin vihdoin ymmärrettiin, että kaikki pääsevät helpommalla, jos Prinsessan annetaan olla prinsessa, Raitasuo sanoo.

Kaikki pitivät Prinsessasta

Prinsessa joutui Kellokoskella koekaniiniksi.

− Häneen kokeiltiin kaikkia mahdollisia hoitoja, mitä siihen aikaan tehtiin. Paitsi lobotomiaa. Sitä häneen ei onneksi koskaan kokeiltu. Muistakaan hoidoista ei oikein ollut hyötyä, ja suurimman osan ajastaan Kellokoskella hän eli ilman lääkitystä, Raitasuo kertoo.

Raitasuo muistelee, että Prinsessa toi iloa ja valoa niin potilaiden kuin henkilökunnankin elämään. Prinsessa oli niin hyvässä kunnossa, että hän sai liikkua sairaalan alueella ja viereisessä kylässä vapaasti. Hänellä oli tapana kierrellä kylässä hieromassa sen asukkaita pientä korvausta vastaan. Palkkansa hän käytti usein kekkereiden järjestämiseen potilastovereilleen.

Kuninkaallinen seurue Ruotsissa

Muutaman kerran Prinsessa lähti, ylilääkärin luvalla, vähän pidemmällekin matkalle. Kerran hän otti "kamarineitonsa" mukaan ja matkusti Tukholmaan. Siellä he sitten kertoivat olevansa kuninkaallinen seurue Suomesta. Tällä kertaa heitä ei uskottu.

Prinsessa oli kuitenkin niin hyvä kertomaan tarinoita, että kerran Helsingissä, Kansallis-Osake-Pankin pääkonttorissa häntä ei osattu heti epäillä. Vasta siinä vaiheessa, kun Prinsessa ilmoitti rahojenhoitajansa osoitteeksi Kellokosken sairaalan, Prinsessan oikea henkilöllisyys selvisi.

Viimeiset vuodet Nikkilän mielisairaalassa

Prinsessa eli 91-vuotiaaksi. Kaksi viimeistä vuottaan hän eli Nikkilän mielisairaalassa. Helsingin kaupunki maksoi hänen hoitonsa ja päätti siirrosta. Raitasuo muistelee haikeita tunnelmia Prinsessan muuttopäivänä. Prinsessa itse suhtautui kuitenkin tilanteeseen kuninkaalliselle sopivalla arvokkuudella ja tokaisi hoitajalleen:

− Kuule Henrik, älä vetistele. Olen ollut täällä kesäpalatsissa nyt niin kauan, että on korkea aika nähdä myös talvipalatsi.

Raitasuo uskoo, että suurimmaksi osaksi Prinsessan elämä oli onnellista. Hänen vanhempi kollegansa totesi kerran, että Prinsessa todennäköisesti on onnellisempi kuin häntä hoitavat lääkärit ja muu henkilökunta. Prinsessan kun ei tarvinnut koskaan murehtia arkisista asioista kuten raha-asioista.

− Prinsessan perustarpeista huolehdittiin Kellokoskella, ja hän itse sai keskittyä olennaiseen, eli olemaan prinsessa.