Yli 20 vuotta sitten irtisanottu: En ole vieläkään toipunut

Pekka Ruohonen irtisanottiin työstään 1990-luvun alkupuolella. Potkut tulivat miehelle täytenä yllätyksenä, eikä irtisanomisen oikea syy ole tähän päivään mennessä selvinnyt. Potkut olivat suuri isku, mutta katkera hän ei enää tapahtuneesta ole – täydellisesti hän ei usko koskaan toipuvansa iskun vaikutuksista. Kirjoittaminen on kuitenkin auttanut käsittelemään lähes 20 vuotta vanhaa kokemusta

Vuonna 1986 rahoitustoimialan yrityksen toimitusjohtaja pyysi Pekka Ruohosta töihin toimintaansa aloittelevaan firmaan. Kun Ruohonen palasi töihin pitkältä sairauslomalta vuonna 1989, yrityksen omistuspohja oli muuttunut radikaalisti. Osakkeista 90 prosenttia oli pahimman kilpailijan hallussa ja toimitusjohtaja vaihtunut.

– Toimitusjohtaja tuli uudesta emoyhtiöstä, ja samoin koko johtoporras koki nuorennusleikkauksen. Kaikki johtoryhmän minua vanhemmat jäsenet irtisanottiin lähes välittömästi, minä kai unohduin listalta sairauslomani vuoksi, Ruohonen muistelee.

Ruohosta ei koskaan erotettu johtoryhmästä, häntä vain unohdettiin kutsua kokouksin. Vuonna 1991 eräs asiakas ehdotti osastopäällikkönä toimineelle Ruohoselle, että yritys rantautuisi Baltiaan.

– Innostuin ajatuksesta ja marssin toimitusjohtajan puheille anelemaan määrärahaa valloitusretken aloittamiseksi. En saanut. Kului muutama kuukausi ja kun aina sopivissa tilanteissa muistutin Baltia-ehdotuksestani, sain joulun tienoissa luvan.

Talousongelmien vuoksi pakkolomalle

Asiat Virossa alkoivat sujua hyvin, toimitusjohtaja oli innoissaan ja määräsi Ruohosen etsimään yritykselle toimitilat ja palkkaamaan pari paikalliskielistä apulaista itselleen. Tilojen etsiminen osoittautui vaikeaksi, sillä sellaisia ei Tallinnassa siihen aikaan kerta kaikkiaan ollut. Toimitusjohtaja ei hyväksynyt yhtäkään Ruohosen ehdottamaa toimitilaa tai työntekijää.

Pian Ruohosesta alkoi tuntua siltä, että hänet oli unohdettu Tallinnaan. Keväällä 1993 mies sopi toimitusjohtajan kanssa, että he pitäisivät syyskauden tarkastelupalaverin vielä ennen lomia kesäkuun alussa.

– Yrityksen talous oli alkanut kompastella. Samalla sovittiin, että kaikki johtoportaan henkilöt jäävät kuukaudeksi pakkolomalle, minun vuoroni oli huhtikuussa. Toukokuussa tapasin Tallinnassa kadulla erään asiakkaani edustajan, joka ihmetteli, miksen halua jatkaa enää syksyllä Tallinnassa. Hämmästyin perin pohjin, eihän sellaisesta ollut sovittu!

"Allekirjoitin irtisanoutumisilmoituksen"

Kesäkuussa Ruohonen tuli Suomeen maaliskuussa sovittuun palaveriin, mutta toimitusjohtaja olikin USA:ssa. Vihdoin syyskuun alussa Ruohonen pääsi toimitusjohtajan puheille. Toimitusjohtaja syytti Ruohosta siitä, ettei hän ollut hankkinut toimistoa Tallinnaan, eikä palkannut ainoatakaan ihmistä.

– Änkytin jotain siitä, että hän itse kaikki tilat raakkasi ja muistutin, että hän ei hyväksynyt ketään ehdottamistani henkilöistä. Sitten toimitusjohtaja sanoi, että minut on useasti nähty päiväkausia vain ryyppäävän ja rellestävän huorien kanssa. Rupesin suuttumaan, noin törkeästi ei kukaan ollut vielä koskaan minulle sanonut.

Syytökset eivät loppuneet vielä siihen. Toimitusjohtajan mukaan Ruohonen oli onnettomalla tunaroinnillaan pilannut yrityksen hienot tulevaisuudennäkymät Baltiassa. Toimitusjohtaja sanoi, että yritys lopettaa Baltian toiminnot ja Ruohosen tehtävänä on hoitaa alasajo.

– Sain sihteeriltä kaksi toukokuussa päivättyä vaihtoehtoa: jäädä epämääräiseksi ajaksi pakkolomalle tai irtisanoutua. Eipä "ikuinen pakkoloma" tämän jälkeen innostanut, allekirjoitin irtisanoutumisen.

"Olin joutunut ajojahdin uhriksi"

Ruohonen ei vieläkään tiedä, miksi hänet irtisanottiin. Hän epäilee, että kyse oli henkilökohtaisuuksista sekä hänen iästään. Toisaalta toiminta Virossa ei sujunut niin hyvin kuin se oli lähtenyt käyntiin, mutta Ruohosen suureksi hämmästykseksi hän törmäsi loppuvuodesta 1993 mielenkiintoiseen näkyyn.

– Tallinnassa oli yhden talon oven pieleen ilmestynyt yrityksemme hieno messinkinen nimilaatta! Ei tuntunut lainkaan mukavalta. Silloin kun minä ehdotin toimiston paikaksi kyseistä taloa, se oli ehdottomasti liian kallis!

Aluksi Ruohonen suhtautui irtisanomiseensa melko kevyesti, vaikka jälkeenpäin ajatellen mies toteaa, ettei hän muista seuraavista kuukausista yhtään mitään.

– Kai se aikamoinen sokki kuitenkin oli. Kun minun piti mennä ehostamaan syksyn suunnitelmia, sainkin potkut! Pahinta koko asiassa oli se, että minut tuulesta temmatuin syytöksin syyllistettiin kokonaan. Olin jostain syystä vain joutunut ajojahdin uhriksi!

Nuoremmat veivät työpaikat

Irtisanomisen jälkeen Ruohonen kuvitteli, että hänen työkokemuksellaan hieman yli viisikymppinen saisi helposti uuden työpaikan. Mies rupesi etsimään uutta työtä.

– Vuosikaudet oli mielipiteeni ollut, että työttömänä ja yhteiskunnan elättinä on kunniatonta loisia. Enkä kehdannut jäädä kotiin vaimonkaan kustannuksella oleilemaan, muutin pois. Olisivathan naapuritkin nauraneet! Ajattelin "kadota" ainakin siihen saakka kunnes voisin taas kunniallisesti näyttää heille naamani.

Ruohonen lähetteli aluksi ehkä hieman ylimielisiä hakemuksia alansa ja vähän muidenkin alojen johtotason paikoille. Puhelimessa keskustellessaan useimmat sanoivat etsivänsä juuri Ruohosen kaltaista kokenutta ja entisen itäblokin toimintatapoja tuntevaa henkilöä. Ruohonen ei kuitenkaan saanut töitä, monet palkkasivat nuorempia.

– Puhelimessa ei ollut puhuttu iästäni mitään. Aloin huomata olevani liian vanha. Katkerana ajattelin myös, että työhönottajat olivat entiseltä esimieheltäni kyselleet ja saaneet minusta tietynsuuntaisia evästeitä. Mitäpä siitä, onhan minulla ystäviä, ajattelin. Kyselenpä heiltä, toki heidän kauttaan jotain löytyy.

Kaverit hylkäsivät työttömän

Ruohonen alkoi soitella ja ehdotteli kautta rantain illanistujaisia. Ei onnistunut. Kukaan yli kymmenestä vanhasta kaverista ei suostunut lähtemään Ruohosen kanssa edes oluelle.

– Niin tarttuva tauti työttömyys on! Panivat minut karanteeniin. Eräs parhaimmista työkavereistani tuli kerran rautatieasemalla vastaan ja jo kaukaa katseemme yhtyivät. Olin tietysti mielissäni, että edes hän varmaan ryhtyisi juttusille. Kun olimme parin metrin päässä toisistamme, häntä alkoikin kiinnostaa aseman hieno graniittiseinä!

Ruohonen lähetti turhaan lähes 100 työpaikkahakemusta. Hän muisti, että pitkän sairaslomansa aikaan hänet meinattiin väkisin panna työkyvyttömyyseläkkeelle. Mies keksi, että se olisi kunniallinen tapa jäädä kotiin.

– Kävin parilla lääkärillä ja sain heiltä vahvasti puoltavat lausunnot. Mutta ei mennyt läpi sekään hakemus. Olin vakuutusyhtiölle työkykyinen, mutta työnantajille en.

Kirjoittaminen on helpottanut piinaa

Ruohonen kokee, ettei hän ole vieläkään toipunut irtisanomisestaan, eikä hän usko toipuvansa koskaan, sillä isku oli niin kova.

– Eräs lääkärituttava kerran sanoi, että vaikeinta se on henkilöille, joille työ on elämä. Osa niiden henkilöiden elämästä on otettu pois! Heidät on osittain tapettu, jotkut kokonaankin, sillä itsetuhoiset ajatukset tulevat tuossa ahdingossa helposti mieleen – tulivat minullekin.

Vuonna 1998 Ruohonen "pääsi" vihdoin työkyvyttömyyseläkkeelle. Sen jälkeen hän on yrittänyt muuttaa kokemuksiaan kirjan muotoon, mutta toistaiseksi kustantamot eivät ole innostuneet Ruohosen teksteistä. Ruohonen kirjoittaa romaanin muodossa tunteista ja tunnoista, joita koki ja yrittää myös kuvitella, miten töihin paluu onnistuu.

– Uskon, että kirjoittaminen on jossain määrin helpottanut parinkymmenen vuoden piinaani. Uskoakseni, kun joskus näen kirjan painettuna, huokaisen syvästi helpotuksesta. Ja ellei kukaan tekelettäni kustanna, teetän siitä muutaman kymmenen kappaleen omakustanteen parhaille nykyisille ystävilleni – ja myös varmaan vanhoille, niille jotka minut hylkäsivät.

Lue myös:

    Uusimmat