Lestadiolaisista irtautuneen tarina: Vielä on matkaa siihen, että pääsen sinuiksi itseni kanssa

Minulla on lestadiolaistausta lapsuudestani. En aina edes ymmärtänyt kaikkea, mutta mukana kuljin. Olin naimisissa melkein 23 vuotta ja saimme viisi ihanaa lasta. Jossain vaiheessa aloin ihmetellä vanhimman lapsemme levottomuutta, mutta neuvola, koulu ynnä muut olivat sitä mieltä, että lapseni on ok. Hän oli avoin, iloinen, sosiaalinen... kaikkea mitä lapselta voi toivoa. Lopulta melkein uskoin, että vika onkin minussa.

Sitten alkoi kolmannen lapsemme kouluongelmat ja häneltä tutkimuksissa löytyi esimerkiksi lukihäiriö ja hahmotushäiriötä. Yläasteella tuli vanhimmalla lapsella romahdus terveydessä. Iski paha masennus, syömishäiriö jne. Ammattiauttajatkin olivat ihmeissään, eivät oivaltaneet mistä oli kyse. Lapsi lähti opiskelemaan ja yritti monella tavalla itsemurhaa, siinä onneksi onnistumatta. Silloin kolmas lapsemme alkoi kertoa isän tekemistä pahoista asioista psyykepuolen ihmiselle, ettei vanhempi sisarus tuhoaisi itseään. Silloin tuli kuvioihin lastensuojeluviranomaiset.

Paikallisen rauhanyhdistyksen jäsenet olivat suurin osa sitä mieltä, että lapsemme ovat seonneet, eikä heidän kertomansa jutut voi olla totta. Sitten kun osa alkoi uskoa minua ja lapsiamme, meille tehtiin selväksi, ettei näistä asioista saa puhua muille kuin viranomaisille. Kaikki ystäväperheet olisi pitänyt jättää mieheni juttujen varaan, mikä oli muunneltua totuutta psyykesairauden vuoksi.

"Paikallisen rauhanyhdistyksen jäsenet olivat suurin osa sitä mieltä, että lapsemme ovat seonneet, eikä heidän kertomansa jutut voi olla totta." Colourbox.com

Viimein sain pelossa elämisestä tarpeeksi ja lähdin vielä kotona asuvien neljän lapsen kanssa miehen luota muualle asumaan. Se oli monelle viimeinen pisara. Heidän mielestään uskovainen ei voi jättää puolisoaan. Minulla oli päällä vaikea masennus; pelotti lähteä kotoa. Sosiaalitoimistoonkin lähtiessä piti aina etukäteen ottaa lääke, ettei iske paniikki. Soitin monena sunnuntaina tutuille, että saisimmeko kyydin seuroihin, mutta hyvin harvoin onnistui. Yleensä vastaus oli, ettei nyt sovi, mut pidetään yhteyttä ja katellaan. Sitä päivää ei vaan alkanut kuulumaan.

Kävimme läpi oikeusjutut käräjillä ja hovissa ja mieheni tuomittiin pakkohoitoon kunnes paranee. Minulle tarjottiin välillä kyytiä, että käydään katsomassa, mutta en halunnut, vaikka hän olikin puolisoni. Sain pahan paniikkikohtauksen jo siitä kun hän soitti minulle, joten piti ottaa uusi, salainen numero.

Jossain vaiheessa tutustuin toiseen mieheen, joka oli valmis auttamaan minua ja lapsiani kaikessa. Hän kävi meillä auttamassa muutossa, auttoi taloudellisesti ja jopa käydessään siivosi, tiskasi jne. Kun tästä meni tieto ry:n piiriin, minut otettiin puhutteluun. Minun pitäisi heti lopettaa yhteydenpito kyseisen miehen kanssa tai uskoni menee. Olinhan edelleen naimisissa. Sanoivat myös, että, jos otan eron, teen väärin. Uskovainen EI VOI ottaa eroa. 

Tämä kaikki aiheutti sen, että olin pari päivää shokissa. En osannut tehdä muuta kuin kävellä ympäri asuntoa ja itkeä. Kukaan ry:n ihmisistä ei kysellyt mitä kuuluu, miten jaksat eikä edes ottanut yhteyttä.

Kaikki tämä sai minut tekemään päätöksen: ensinnäkin otin eron ja sain psyykeni kuntoon kun pääsin hänestä. Jatkoin yhteydenpitoa uuden miehen kanssa. Hänen kanssaan voi jutella ja hän ymmärtää ihmisiä.

Vielä on matkaa siihen, että pääsen sinuiksi itseni kanssa enkä pelkää elää. Eksäni pilkat ja ivat kulkevat edelleen mukana, mutta olen oppinut jo aika hyvin puhumaan, joten ei enää ole niin suurta haittaa.

Toiseksi, menin naimisiin tämän miehen kanssa, enkä kadu yhtään. Nyt on lähellä henkilö, jolle voin puhua kaikesta ja joka ainakin yrittää ymmärtää minua.  Pidän myös yhteyttä omaisteni ja todellisten ystävien kanssa, vaikka osa on lestadiolaisia. Ei todellinen ystävyys lopu, vaikka uskomisen asiat muuttuukin.