Suomalainen kylähullu on katoava luonnonvara

– Kustantamoni julkaisi viime vuoden puolella teoksen Halla-Otosta, talosta taloon kiertelevästä kansansoittajasta, kustannusyhtiö Leikkimielen omistava Vesa Karvinen kertoo.

Uusi, joulukuussa ilmestyvä kirja "Mänty-Miinasta Hankala-Kalleen – tarinoita Keski-Suomen kyläpersoonista" kokoaa yhteen 63 kyläoriginellia. Idea kirjan kirjoittamiseen lähti, kun Karvinen kirjoitti ensimmäistä teosta. Hän ymmärsi, ettei varsinaisia tarinankertojia enää oikeastaan ole. Vanhat tarinat ja uskomukset eivät enää siirry suusta suuhun ihmisten ollessa omasta mielestään liian kiireisiä kuuntelemaan.

Karvisen mukaan niin sanotut kylähullut ovat katoava luonnonvara; 1950-luvun jälkeen ei uusista henkilöistä ole paljoa kuulunut.

– Sanoisin, että kylähullu-ilmiö loppui siihen kun kansaneläke keksittiin.

Karvisen toteaa huumorimielessä ihmisten saavan nykyään niin hyvän lääkityksen päänsisäisiin vaivoihinsa, ettei kylähulluja liiemmälti enää ole. Ihmiset ovat aikaisemmin hyväksyneet suurimman osan kylähulluista, antaneet tarvittaessa ruokaa sekä yösijan. Osa koki kuitenkin myös syrjintää, sillä erilaisuus näkyi pienessä kylässä kauas.

– Omituisimpia tapauksia on tarinoiden mukaan kiusattu, sillä kylähullut olivat aina jotenkin selkeästi poikkeavia muista ihmisistä.

Karvinen sanoo sanan "kylähullu" olevan lähes suora käännös ruotsinkielen sanasta "byfåne". Myös englannin "village idiot" tarkoittaa suomennettuna kylähullua.

Kylähulluja on Karvisen kertoman mukaan määritelty eri tyyppisiin tapauksiin. Yleisimpiä olivat kaikenlaiset kiertelijät, jotka yleensä ruokapalkkaa vastaan soittivat esimerkiksi haitaria tai kitaraa. Vaikka taidot eivät aina riittäneet, yritys oli kova. Myös parantajat, näkijät ja keppostelijat olivat yleisiä tapauksia.

– Kirjassa on esimerkkejä ja tarinoita kaikista määritellyistä tyypeistä.

Keppostelija laittoi tv-kauppiaalle jauhot suuhun

Kirjaan tarvittavan materiaalin Karvinen hankki haastattelemalla ihmisiä. Osa oli kuullut tarinoita esimerkiksi isovanhemmiltaan, osa tuntenut henkilökohtaisesti koko kylää viihdyttäneen persoonan.

– Tarinat on rajoitettu Keski-Suomeen, sillä asun itse Jyväskylässä, Karvinen sanoo.

Koska kirja sisältää niin monen henkilön tarinan, on Karvisen vaikea valita suosikkiaan. Kertomukset ja niiden päähenkilöt ovat niin kaukana nykyajan ihmisestä, että kaikki ovat hauskoja ja mieleenpainuvia. Pienen harkinnan jälkeen Terva-Aatu on ensimmäisenä mieleen tuleva henkilö.

– Terva-Aatu oli viiden lapsen yksinhuoltajaisä ja todellinen tapaus, Karvinen naurahtaa.

Laukaan Leppävedellä asunut Aatu oli tunnettu kylän keppostelijana, joka helposti laittoi vieraille niin sanotusti jauhot suuhun. Kun sähköllä toimivat televisiot alkoivat yleistyä, oli Aatunkin kotikylään ilmestynyt kauppias joka tätä uutta ihmelaitetta myi. Kun kaupparatsu esitteli ylpeänä tuotteitaan ja ylisti niiden mahtavuutta, tuli Aatu paikalle ihmetellen mihin ihmeeseen on kampireikä tv:stä kadonnut. Kun kauppias selvitti nykytelevision toimivan sähköllä, käski Terva-Aatu kauppiasta näyttämään kuinka töpseli laitetaan seinään.

– Eihän kauppiasraukka voinut tietää, että koko kylä oli vielä tuolloin sähkötön! Karvinen kertoo.

Terva-Aatu ei kuitenkaan ollut vielä päässyt loppuun myyjän kiusoittelussa. Hän ehdotti kauppiaalle, että voisi toimia dynamonpyörittäjänä.

– Jos herra laittaa tv:n tuohon ja minä poljen pyörää tässä, tuleeko sitten sähköä? Karvinen kertoo Aatun lohkaisseen.

Kauppias poistui tämän jälkeen nopeasti takavasemmalle.

Karvisen mukaan tarinoiden totuudenmukaisuutta on vaikea arvioida, sillä suusta suuhun siirtyvät tarinat muuttavat helposti muotoaan. Jo muutaman kerran kerrottu tarina saattaa kertojan suussa muuttua tapahtumiltaan merkittävästi.

– Uskoisin näiden tarinoiden kuitenkin pitävän paikkansa. Ainakin suurimmilta osin, Karvinen päättää.