Vanhemmuuden tabu: Miksi yksi lapsista tuntuu rakkaimmalta?

Aikuisten välinen vaikea sisaruskateus juontaa usein lapsuudenaikaisiin huonoihin kokemuksiin ja siihen, että joku tuntee saaneensa vähemmän vanhempien rakkautta ja huomiota kuin sisaruksensa.

– Perinnönjako on usein se viimeinen tilaisuus, missä tapellaan vanhemman rakkaudesta. Jostakin kupista riitely voi tuntua typerältä, mutta pohjimmiltaan se symboloi isän- tai äidinrakkauden janoa, psykologi Tuovi Keränen sanoo.

Hän ei kuitenkaan usko, että vähälle huomiolle jäänyt lapsi olisi vanhemmilleen vähemmän rakkaampi kuin sisarensa, vaikka kokemus rakkkaudetta jäämisestä voi olla tosikin.

– Tämä on aihe, joka on tabu. Minä näkisin kuitenkin, että se on enemmän temperamenttikysymys.

Kaikkia perheen lapsia ei välttämättä voi kasvattaa samoin metodein. Jos vanhemmat eivät ymmärrä tätä, he saattavat kokea jonkun lapsistaan erityisen vaikeaksi. Keräsen mukaan vanhemmat saattavat tiedostamattaankin vältellä temperamentiltaan hankalaa lasta.

– Uskon, että nykyään vanhemmat pyrkivät siihen, ettei niin olisi, mutta joidenkin lasten kasvatus on helpompaa kuin toisten. Olen huomannut, että usein se lapsi koetaan hankalimmaksi, joka muistuttaa itseä eniten.

Isovanhemmatkin suosivat

Isovanhemmilla on myös suosikkilapsenlapsia. Keräsen mukaan isovanhempien kohdalla suosikkijärjestelmä voi tulla jopa vieläkin selkeämmin esille.

– Voihan olla niin, että joku lastenlapsista on erityisen kiintynyt isovanhempaan, jolloin hän saa enemmän huomiota. Isovanhemmat saattavat myös ajatella vielä vanhanaikaisesti, että poika on sankari ja perijä tai että tyttö on prinsessa ja niin edelleen.

Keränen painottaa, että jokaisen lapsen on saatava oikeudenmukaista kohtelua.

– Se täytyy puhua selkeästi auki isovanhempien kanssa. Lapset vaistoavat usein vielä herkemmin kuin aikuiset, jos näin ei ole.

Keränen antaa konkreettisen vinkin, millä voi seurata lasten kohtelun tasapuolisuutta.

– Kehoittaisin kirjaamaan ylös, mitä on milloinkin ostettu ja kenelle, jotta kukin lapsista saisi yhtä paljon vuorollaan, Keränen opastaa.

Suosikkijärjestelmä oli joskus normaalia

Syntymäjärjestyksellä ja sukupuolella on ollut ja on edelleen Keräsen mukaan merkitystä suosikkipaikkoja jaettaessa. Ennen se oli vielä enemmän sukupuolikysymys, ja suosikkijärjestelmä oli vielä muutama vuosikymmen sitten enemmän sääntö kuin poikkeus. Erityisesti pojat saattoivat saada enemmän huomiota.

– Vanhin poika esimerkiksi oli usein tilan perijä. Muut joutuivat muuttamaan pois, ja heille ehkä tarjottiin kouluttautumismahdollisuutta.

Usein silti väitetään, että perheen kuopus olisi lellikki ja yhtä usein, että esikoinen saa kaiken huomion. Kyse on myös siitä, että perhe muuttuu koko ajan.

– Perhe ei ole samanlainen enää silloin, kun syntyy toinen tai kolmas lapsi. Esikoinen saa usein eniten huomiota, kun hän tekee kaikki asiat ensimmäistä kertaa. Nuoremmat sisarukset eivät saa samanlaisia aplodeja edistysaskelistaan, mutta toisaalta heillä on vapaampi elinpiiri.

Keränen kehottaa vanhempia kääntämään katseen itseensä miettiessään, miksi joku lapsista voi tuntua hankalammalta kuin toiset.

– Pitäisi selvittää mihin kipukohtiin lapsen temperamentti itsessä vaikuttaa. Lasta ei saa muuttaa vanhemman toiveiden mukaan. Se on huono kohtalo lapselle.

Älä kosta jälkipolville

Keräsen vastaanotolle tulee aikuisia, jotka kantavat vieläkin sisällään lapsuudessa koettuja syrjintäkokemuksia omien vanhempien taholta.

– Lapsuuden trauma voi näkyä huomionhakuisena käytöksenä. Ihminen haluaa miellyttää kaikkia ja on kiltti. Toisaalta voi olla myös katkeruutta, vihaa ja välien katkaisemista sukulaisiin.

Keränen kehottaa aluksi miettimään, mistä on jäänyt paitsi.

– Aikuisella on vapaus kohdella itseään hyvin. Ihminen voi hankkia ne kokemukset itse itselleen aikuisena, joista on jäänyt lapsena vaille. Lapsuuttaan voi elää uusiksi myös omien lasten kanssa.

Tärkeintä on tiedostaa se, ettei siirrä omaa katkeruuttaan eteenpäin.

– Tärkein tekijä paranemisprosessissa on, ettei lähde kostamaan omia kokemuksiaan lapsilleen.

Joskus voidaan psykologi Keräsen mukaan tarvita myös ulkopuolista keskusteluapua.

Studio55.fi/Piritta Palokangas