Nykykulttuurissa ujous on epätoivottava ominaisuus

Yleensä ujous määritellään ulkokohtaisen behavioristisesti, siis käyttäytymisen perusteella. Ujoksi sanotaan ihmistä, joka karttaa tilanteita, joissa joutuisi valokeilaan.

Toisaalta ujoksi moititaan ihmistä, joka aristelee uusia tilanteita ja joka ei uskalla tehdä itsenäisiä aloitteita. Hän ei rohkene lähestyä, mutta ei häntäkään ole helppo lähestyä, jos hän ujostelee ja vetäytyy.

− Kukaan ei kuitenkaan ole ujo aina ja joka paikassa, Juhani Mattila huomauttaa.

Korostunut ja elämää haittaava ujous pohjautuu tunneherkkyyteen: alttiuteen pettyä, loukkaantua tai hämmentyä tilanteissa, jotka eivät kosketa paksunahkaisempaa. Ujo ihminen on yleensä myös aisteiltaan herkkä: hän näkee pienetkin vivahteet toisen kasvoilta ja kuulee tarkasti äänensävyt.

− Käsittääkseni ujous ei ole synnynnäistä; herkkyys on. Ujoutta tarvitaan suojelemaan ihmisen intiimeintä ydintä vahingoittumiselta, Mattila sanoo.

"Jännitys on moniulotteinen tunne"

Nykyisessä itsensä esille tuomista vaativassa kulttuurissa ujous on epätoivottava ominaisuus ja se piilotetaan erilaisiin rooleihin, jotka eivät paljasta esittäjästään mitään henkilökohtaista. Tällainen aitouden kätkeminen johtaa kontaktien pinnallistumiseen ja pahimmillaan henkiseen yksinäisyyteen ja jopa masennukseen.

− Kokemuksellisesti ujous tarkoittaa jännittämistä joissain sosiaalisissa tilanteissa kuten kahvipöydässä tai vaikkapa seminaariesitelmää pitäessä. Samalla se on pelkoa siitä, että jännitys näkyy käsien vapinana, punastumisena tai sanojen sekoamisena.

− Vaikeimpia ovat tilanteet, joissa ihminen kokee joutuvansa arvioitavaksi muiden silmien eteen, Mattila kertoo.

Jännitys on moniulotteinen tunne, koska se sisältää muistojen lisäksi aina sekä pahoja pelkoja että tärkeitä toiveita. Näistä jälkimmäiset ovat oleellisempia: tarve huomiosta, hyväksytyksi tulemisesta ja rakkaudesta.

Onkin helppo ymmärtää, että jännitys liittyy vain merkityksellisiin hetkiin tai niiden odottamiseen.

− Olisi tärkeää, että jännityksistä kärsivä ihminen saisi apua mahdollisimman nuorena, mielellään jo 20−25-vuotiaana, Mattila sanoo.

Kuva: Colourbox.com