Marjukka Halttunen: Kaksivuotiaana sotalapseksi Ruotsiin

Marjukka Halttunen syntyi vuonna 1942 näyttelijäpariskunta Kaarlo ja Hilkka Halttusen toisena lapsena. Vanhempien epäsäännöllinen työ saneli raamit perhe-elämälle; elämälle, jonka Marjukka koki kaikin puolin tavallisena.

− Vanhemmat olivat aina poissa kotoa. Meillä oli kotiapulainen, joka yritti paimentaa meitä. Periaatteessa meidän lasten elämä oli aika vapaata. Koin ennemmin muiden elämän vähän erikoisena, Marjukka muistelee lapsuuttaan.

Marjukka oli alle 2-vuotias, kun hänen elämässään tapahtui iso muutos. Jatkosota oli päättynyt, mutta ilmassa leijui yhä vahvasti Neuvostoliiton uhka. Perheen isä vaati vaimonsa vastusteluista huolimatta, että Marjukka ja hänen isoveljensä Pekka lähetetään Ruotsiin turvaan.

− 3-vuotias veli merkittiin passiin holhoojakseni, ja lensimme Ruotsiin. En ymmärtänyt tilanteesta yhtään mitään.

Kieli ja äiti unohtuivat

Sisarusten onni oli päästä hyvään perheeseen maalaistaloon. Vieraassa maassa Marjukka oppi ensimmäisenä kielenään ruotsin.

Kun äiti tuli vuotta myöhemmin hakemaan lapsia takaisin kotiin, Marjukka oli unohtanut sekä suomen kielen että äitinsä.

− Olisin halunnut jäädä Ruotsiin. Olin raivona ja purin äitiä junassa. Onneksi hän osasi ruotsia. Vähitellen sopeuduin, Marjukka kertoo ja lisää, että yhteys Ruotsin perheeseen on säilynyt.

Pienestä pitäen katsomossa

Kun elämä Suomessa asettui uomiinsa, teatterin maailma imaisi Marjukan mukaansa.

− Kävin pienestä pitäen katsomassa esityksiä; ihan pelkästä kiinnostuksesta, ei minua pakotettu. Kaikkia aikuisten näytelmiä en edes ymmärtänyt.

Lapsuutta väritti osaltaan perheen isän alkoholinkäyttö. Isä saattoi viipyä juomareissuillaan viikonkin ja ilmestyä huonossa kunnossa kotiin.

− Ainahan lapsi kärsii, jos äiti on surullinen. Mutta ei meillä karjuttu, rikottu mitään tai hakattu lapsia.

− Nuorena en pistänyt suuhun ollenkaan alkoholia. Olen vasta vanhemmiten oppinut käyttämään sitä normaalisti, Marjukka sanoo.

Nuori näyttelijäperhe

Teatterikouluun päästyään Marjukka iski silmänsä opiskelijatoveriinsa Esko Roineeseen. Kaksikko solmi avioliiton vuonna 1966. Marjukka olin 24 vuotta saadessaan esikoisensa.

− Olin tuolloin henkisesti täysin lapsi, (kuopus) Susannan kohdalla vähän kypsempi. Elämä opettaa ketä mitenkin, Marjukka toteaa.

Nuoren perheen arjessa auttoi muiden näyttelijäperheiden tavoin kotiapulainen.

− Se ei ollut tuolloin mikään ylellisyys vaan normaali käytäntö. Kotiapulainen pesi pyykit ja hoiti lapset ja ruokatalouden.

"Jokainen työ maailman tärkein"

Marjukan ja Eskon avioliitto päättyi kymmenen vuotta häiden jälkeen. Avioeron ohella elämän vaikeita paikkoja ovat olleet oman äidin sekä veljen kuolemat.

− Näen vieläkin äidistä unia, vaikka olen elänyt yli 10 vuotta häntä vanhemmaksi, Marjukka sanoo.

Uransa suhteen Marjukka on ollut onnekas. Hän sai kiinnityksen vuonna 1973 Suomen Kansallisteatteriin ja työskenteli siellä aina viime vuoteen, eläkepäiviinsä asti.

− Olen ottanut jokaisen työn kuin se olisi sillä hetkellä maailman tärkein, oli se sitten iso tai pieni. Kavereita on tullut aina ikävä.

Ystävyys kasvoi rakkaudeksi

Marjukan nykyistä onnellista olotilaa on osaltaan kiittäminen näyttelijäpuoliso Pekka Autiovuorta. Kaksikko tunsi toisensa jo Teatterikoulun aikaan. Pitkä ystävyys kasvoi rakkaudeksi 1980-luvun lopulla.

− Meillä ei ollut aiemmin mitään vipinää. Kummallakin oli omat elämänsä, mutta olimme aina pitäneet toisistamme. Oivallus tuli Kuningas Lear -näytelmän myötä. En tiedä, olisimme ilman sitä yhdessä, emme ole kumpikaan mitään iskijä-tyyppejä.

Kaksikon elämän suola ovat lapsenlapset. Ovet ovat aina avoimet mummon ja ukin hoteisiin.

− Lapset jumaloivat Pekkaa. Hänen kännykkänsä piippaa koko ajan, kun lapset viestittävät iloistaan ja suruistaan. Meillä on kunnia olla heidän luottohenkilöitään, ja huulemme ovat sitenöidyt. Mitään ei kerrota eteenpäin, teatterin suorasuuksi nimetty Marjukka vakuuttaa.

Studio55/Jenni Kokkonen