Mainos

Sukututkimus voi tyssätä esteisiin nopeastikin – odotukset todellisuutta raflaavampia

Olisitko valmis tietämään, että esi-isäsi on ollut murhaaja? Sellaistakin voi sukututkijalle selvitä. Todennäköisempää tosin on, etteivät edeltävät polvet ole historiankirjoissa juuri muuta kuin nimiä ja päivämääriä. Löydöksiä jännittävämpää on yleensä etsintä. Vaikka ylittäisi erilaiset sukututkijan kompastuskivet, seinä voi tulla vastaan milloin tahansa.

Suomen Sukututkimusseuran järjestöpäällikkö Jens Nilssonin mielestä sukututkijan ei tarvitse pelätä, että tutkimukseen ryhtymistä joutuisi katumaan. Ei, vaikka omista juurista paljastuisi jotain vähemmän mairittelevaa.

– Jos vaikka kaukainen esi-isä on ollut murhamies, niin eihän se mikään mukava tieto ole, mutta toisaalta se on myös lähtökohtaisesti niin kaukana suvun historiassa, että ei sillä oikein enää ole mitään implikaatiota nykypolven elämään. Niistä tulee helposti sellaisia nuotiotarinoita, Nilsson sanoo.

– Sitä paitsi vaikka suvussa olisi minkälainen rötösherra kaukana, niin yleensä ihmiset ovat siitä hirvittävän mielissään, koska tällaisista poikkeushenkilöistä voi myös saada enemmän tietoa.

Todennäköisesti sukututkija joutuu kuitenkin tyytymään vähempään.

– Usein varsinkin aloitteleva tutkija asettaa sukututkimukselle pikkaisen korkeita odotuksia. Odotetaan, että niistä esivanhemmista löytyisi kauheasti tietoa, varsinkin raflaavaa. Mutta historiallisia asiakirjoja ei ole laadittu sukututkijan iloksi. Sukututkimus kaventuu hyvin helposti nimiluetteloksi ihmisistä, sukulaisuussuhteista, päivämääristä ja paikoista. Lihaa luiden ympärille voi olla aika vaikea saada.

Sukututkimus voi myös tyssätä milloin tahansa.

– Ehkä esivanhempi on syntynyt aviottomana lapsena, jonka isää ei ole merkitty mihinkään. Ehkä esiäiti on mennyt piikana tai esi-isä renkinä pitäjään eikä pappi ole vaivautunut merkitsemään, mistä hän on tullut. Se on sitten tuuripeliä, löytääkö hänet vaikka naapuripitäjästä ja pääseekö sitä kautta jatkamaan tutkimusta. Sukututkimuksessa mikään ei ole taattua.

Juuri siihen perustuu Nilssonin mielestä myös sukututkimuksen jännitys.

– Koskaan ei tiedä, mitä seuraava sukupolvi tuo tullessaan, vai tuoko yhtään mitään.

Aukkoja kirkonkirjoissa

Periaatteessa sukututkija voi päästä selvityksissään hyvinkin pitkälle ajassa taaksepäin.

– Suomessa talonpoikaissukujen maaginen raja sijoittuu noin 1540-luvulle, jolloin Kustaa Vaasa määräsi voutinsa pitämään kirjallista luetteloa maaveroa maksaneista talonpojista. Tämä maaginen rajakin on kuitenkin niin kaukana, että sinne pääseminen vaatii sukututkijalta sekä taitoa että tuuria.

Jos suku isästä poikaan on viljellyt yhtä ja samaa maatilaa vuosisadasta toiseen, on mahdollista osoittaa, että sukuyhteys suoraan näihin varhaisimpiin – jopa 1500-luvulla eläneisiin – maakirjojen isäntiin löytyy.

– Mutta hirveän suuri osa sukututkimuksista tuppaa tyssäämään 1700-luvun alkuvuosiin. Silloin isoviha aiheutti niin merkittävän hallinnollisen katkoksen tässä maassa, että 1600-luvun kirkonkirjatkin ovat jo aikamoisia harvinaisuuksia.

Kirkonkirjoja voi puuttua myös vaikka siksi, että ne ovat palaneet sodassa.

– Viimeksi kansalaissodassa kirkkoja tuhoutui useampikin. Sukututkijalle ”ongelmaseurakuntia” ovat muun muassa Lumijoki, Lemi ja Savitaipale, Nilsson sanoo.

Kaikkiaan sotien vaikutukset kirkon arkistojen kokoonpanoon ovat kuitenkin melko marginaaliset.

– On hyvin vähän seurakuntia, joista puuttuvat aivan kaikki tiedot. Sitäkin enemmän on kyllä sellaisia, joista ikävästi puuttuu jotain. Harvassa seurakunnassa kaikki arkistoaines viimeisten 300 vuoden ajalta on kerrassaan briljantissa kunnossa.

– Yleensä aukot ovat kuitenkin pienellä tarkkaavaisuudella ylitettävissä ja paikattavissa muilla lähteillä.

Käsiala suurin haaste

Jos tietoa esi-isistä onkin säilynyt, sitä ei välttämättä ole olemassa selvällä suomen kielellä tai käsialalla.

– Suomessa pidettiin 1880-luvulle asti myös suomenkielisten seurakuntien kirkonkirjat ruotsiksi. Jopa henkilöiden etunimet esiintyivät säännöllisesti niiden ruotsinkielisessä muodossa. Jussit olivat Johaneita ja niin edespäin, Nilsson selittää.

Ruotsin kielen ei silti kannata antaa olla sukututkimuksen esteenä.

– Se ruotsin kielen sanasto, mitä sukututkija tarvitsee välttämättömimpään työhön, on niin suppea, ettei sitä ole mitään syytä pelätä. Hyvin pitkälti ne ovat sukulaisuuskäsitteitä. Ruotsin kieli ei ole iso ongelma, ellei nyt halua lukea 1600-luvun käräjäpöytäkirjoja.

Muuta kuin ruotsia tulee arkistoissa harvemmin eteen.

– Saksan kieltä saattaa joskus näkyä joissakin Viipurin asiakirjoissa. Yksittäisiä latinan sanankäänteitä tulee toisinaan vastaan vanhemmissa kirkonkirjoissa.

– Käsiala on ehdottomasti sukututkijan suurin ongelma. Kun mennään 1700–1800-luvun taitteeseen, tapahtuu suuri muutos ja tulee vastaan saksalaistyyppinen uusgoottilainen kirjoituskäsiala. Se pitää opetella lukemaan ihan alusta lähtien, muuten menee arvailuksi. Opetusta ja oppimateriaalia on jonkin verran olemassa, mutta se on kyllä sukututkijan tulikoe. Siitä jos selviää, kaikki menee hyvin.

Mainos

Osallistu keskusteluun

Uusimmat: Studio55.fi

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.