Sinikan sotaveteraanivanhemmat tapasivat sodassa – rankat tarinat kulkeutuivat lapsille

Haavoittuneet sotilaat saivat sodassa apua Sinikan äidiltä ja isältä. Isänmaallisuus on siirtynyt lapsilta lapsenlapsille.

Sinikka Kaskimäen ollessa pieni hänet ja sisarukset käskettiin usein aikaisin nukkumaan, kun vanhemmat alkoivat jutella juttuja, jotka "eivät olleet lasten korville".

Aviopari oli tavannut toisensa sotasairaalassa jatkosodassa. Isä oli lääkintävääpeli, äiti lääkintälotta.

– Isä käveli ohitse, ja äiti katsoi, että ohhoh! Myöhemmin huhut alkoivat kiertää, ja isä meni äidiltä kysymään, että tässäkös se tyttö on?

Kummatkin lähetettiin töihin Kasari-nimiseen paikkaan sotasairaalan osastolle 1. Siellä nähdyt ihmiskohtalot pysyivät vanhempien puheissa aina hautaan asti.

Sotilaille laulettiin kehtolaulua

Ensimmäisellä kerralla Sinikan äiti oksensi – pahoin haavoittuneen sotilaan näkeminen oli liikaa.

– Miehillä oli suolet ulkona ja pahoja vammoja, Sinikka kertaa äidin tarinoita.

Oikeistolaisen perheen tyttärenä äiti ei ollut niinkään päättänyt, vaan pikemminkin velvoitettu lähtemään lotaksi.

– Jos ei ollut poikia, joita lähettää, lykättiin tyttö rintamalle tavaravaunussa.

Työ traumatisoituneiden potilaiden kanssa oli rankkaa. Sinikan äiti oli joskus hoitovuoron jälkeen niin poikki, että hän sammui sairaalan kynnykselle.

Lotat lauloivat usein miehiä – tai poikia – rauhoittaakseen Lapin äidin kehtolaulua.

Äiti lasta tuudittaa, lasta tuntureiden. Päivä taakse kaikkoaa, ylhäin tähtivöiden. Vaikka kylmä hallayö toiveet usein maahan lyö, kerran lapsein lahjaks' saat nää kairain kultamaat.

Sairaalaväki pakeni pommeja

Pommituksia paettiin vähän väliä.

– Vanhemmat ja muu sairaalaväki ehtivät monta kertaa alta pois, ennen kuin jossain taas pamahti, Sinikka kertoo.

Vaikka sota loppui, muistot säilyivät.

– Isällä se näkyi siinä, että kun hän joskus tarttui lauantaipulloon, puhe päätyi joka kerta Venäjään. Kotiseudun jääminen rajan toiselle puolelle tuntui katkeralta.

Halu purkautua oli suuri.

– Tapahtunutta ei koskaan unohdettu. Äiti ja isä toivoivat, ettei kukaan enää ikinä joutuisi käymään läpi mitään vastaavaa. He jaksoivat muistuttaa: olkaa onnellisia, että meillä on itsenäinen Suomi.

Kotona Suomen liput ja Mannerheim

Sinikan äiti sai myöhemmin ansioistaan Valkoisen Ruusun ritarikunnan kultaristin. Vihamielisyyttäkin piti silti sietää.

– Lotat olivat yhdessä vaiheessa valtakunnallisesti kielletty aihe – heistä ei saanut puhua. Luultavasti se johtui siitä, että lotat olivat pääosin juuri oikeistolaisperheistä, Sinikka sanoo.

– Jos heitä ei olisi ollut, moni mies olisi menehtynyt.

Isänmaallisuus siirtyi verenperintönä myös Sinikalle.

– Itsenäisyyspäivinä syötiin aina hieman paremmin, vaikkei olisi ollut varaakaan, ja tapa sytyttää ikkunalaudoille kynttilät on jatkunut myös lastenlapsille. Kodin pöydille asetellut Suomen liput ja Mannerheimin kuva ovat nyt pikkuveljelläni, jolle ne ovat oikeastaan ainoa muisto nuorena kuolleesta isästä.

Sinikka toimii nykyään Parkanon Sotaveteraanit ry:ssä.

– Sodan kauhuista on päästy yli. Nyt eletään, nautitaan ja toivotaan, ettei sellaista enää tapahdu. Niin kauan kuin veteraaneja on, heitä pitää kunnioittaa ja tehdä se, mitä vielä tehtävissä on.

Piia Simola/Studio55.fi


Onko sinulla tarina kerrottavanasi?

Studio55.fi etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.

Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä tarinasi lomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.

Lue myös:

    Uusimmat