Mainos

Opaskoirapennun hoitoperheessä ylpeyttä ja ikävää – ”Miten voisin olla kiintymättä?”

Jo neljä kertaa Vera on ottanut koiranpennun tietoisena siitä, että puolentoista vuoden päästä se luultavasti lähtee muualle. Kolme onkin jo lähtenyt. Mutta ei mihin tahansa muualle, vaan näkövammaisten opaskoiriksi. Kun maidolta haiseva kakkatykki muuttuu vammaisen ihmisen korvaamattomaksi avuksi, hoitoperheessä nieleskellään sekä luopumisen että ylpeyden kyyneliä.

Elokuussa 2010 Vera talutti labradorinnoutaja Urhoa Vantaalla sijaitsevan Opaskoirakoulun tarhaan ja pyyhki kyyneliä silmäkulmistaan. Kahdeksanviikkoinen pentu, jonka hän oli hakenut luokseen samasta paikasta noin puolitoista vuotta aikaisemmin, oli kasvanut niin, että sen oli aika mennä Opaskoirakoulun soveltuvuuskokeisiin. Myöhemmin testit läpäisseestä Urhosta koulutettaisiin näkövammaisen opaskoira. Veran kannalta tämä tarkoitti sitä, että Urho ei enää palaisi kotiin.

– Se oli tosi kova paikka. Itkin pari päivää. Samalla olin kuitenkin tosi ylpeä siitä, että ”minun” koirani pääsi opaskoirakoulutukseen, Vera kertoo.

Se, että koirasta joutuisi todennäköisesti aikanaan luopumaan, oli tietysti ollut Veran tiedossa jo hänen ryhtyessään hoitoperheeksi. Koko hoitoperhetoiminta on olemassa siksi, että kukin Opaskoirakoululla vuosittain syntyvistä kymmenistä pennuista tarvitsee kodin, jossa sitä hoidetaan ennen koulutukseen riittävää ikää.

Veran kiinnostus toimintaan oli herännyt hänen luettuaan lehtihaastattelun eräästä hoitoperheestä.

– Perhe kertoi, kuinka paljon antaa, kun näkee pennun pääsevän töihin ja oikeasti auttavan näkövammaista. Olen aina ollut eläinrakas ja ulkoiluttanut pikkutyttönä naapureiden koiria, mutta omaa koiraa minulla ei ollut ollut. Kokemuksen saaminen siitä, millaista on oikeasti elää koiran kanssa, oli ihan kiva lisä päätökseen.

Nyt Vera on jo eräänlainen hoitoperhekonkari. Hänen hoivistaan on lähtenyt näkövammaisten opaskoiriksi Urhon jälkeen kaksi muutakin labradorinnoutajaa, Milo ja Carma. Vuoden ikäinen Hero asuu vielä Veran ja hänen avomiehensä luona ennen elokuussa odottavia Opaskoirakoulun soveltuvuustestejä. Syksyllä kotiin tulee ehkä viides pentu.

– Yksi piti ottaa, mutta jäin koukkuun, Vera naurahtaa.

Tietyt leikit kielletty

Vera lähetti ensimmäisen kerran sähköpostia Opaskoirakoululle keväällä 2009. Sieltä soitettiin ja kyseltiin tarkempia tietoja Verasta ja hänen kotioloistaan. Muutaman kuukauden päästä Urho jo tassutteli paikalle.

– Totta kai minua vähän mietitytti, miten saisin siitä järkevän koiran aikaiseksi – varsinkin, kun koulutin sitä tavallaan toiselle ihmiselle. Urho olikin todella haastava ja itsepäinen pentu. Toisaalta hyvä, että sellainen osui ensimmäiseksi, niin en ajatellut näitä hommia ruusunpunaisten lasien läpi. Ja oli se silti aivan ihana tapaus!

Hoitoperhe ei kouluta koiraa opaskoiraksi – se tehdään Opaskoirakoululla tarvittavan iän täytyttyä ja soveltuvuuden varmistuttua –, mutta opettaa sille kyllä normaalit käytöstavat istu-, paikka- ja maahan-komentojen kaltaisine peruskäskyineen.

– Varsinaisia temppuja pennulle ei pidä eikä oikeastaan saakaan opettaa, ettei opeta väärin, Vera sanoo.

Eläminen tulevan opaskoiran kanssa eroaa muutenkin hieman niin sanotun tavallisen koiran kanssa elämisestä.

– Koiralle ei esimerkiksi saa heittää keppiä tai palloa eikä sen kanssa voi harrastaa vetoleikkejä. Jos koira tottuu jahtaamaan palloa, siitä voi aiheutua myöhemmin vaaratilanteita. Kun esimerkiksi leikkikentältä potkaistaan pallo tielle koiran kävellessä näkövammaisen kanssa, koira voi lähteä juoksemaan pallon perään ilman, että näkövammainen ehtii reagoimaan.

Vera myöntää, että välillä pallokielto harmittaa häntä itseäänkin. Onneksi koiran energiaa voi purkaa muillakin tavoin.

– Piilotan nameja leluihin ja annan koiran etsiä niitä. Tai menen itse piiloon ja huutelen koiraa. Kaikenlaista, missä koira joutuu käyttämään aivojaan.

Hoitoperhe totuttaa erilaisiin paikkoihin

Sinä aikana, kun pennut ovat hoitoperheissä, niiden kehitystä seurataan pariin otteeseen Opaskoirakoulun järjestämissä ”pentukouluissa”.

– Pennut lähtevät kouluttajan ja jonkun hoitoperheen jäsenen kanssa esimerkiksi kauppakeskukseen, jotta kouluttaja näkee, miten ne suhtautuvat ääniin, portaisiin ja hissillä matkustamiseen. Mitään edellisistä ei saisi pelätä. Jos pentu pelkää, niin kouluttajat neuvovat, miten sitä voi totuttaa uusiin tilanteisiin. Hoitoperheen pitää tutustuttaa koiraa myös omalla ajallaan kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, joissa on meteliä ja hajuja.

Puolentoista vuoden iässä koira viedään Opaskoirakoululle, jossa sen soveltuvuus opaskoiraksi testataan.

– Yleisin syy, miksi koirat tippuvat koulutuksesta, on paukkuarkuus. Paukkutestissä ammutaan starttipistoolilla ilmaan. Koira saa toki reagoida ääneen, mutta sille ei saa jäädä siitä pelkoa tai paniikkia.

– Korkean paikan kammoa testataan lasikaiteen vieressä. Keskittymiskykykin selvitetään, sillä koiran pitää jaksaa tehdä samaa asiaa eikä häiriintyä kovin pienestä. Koira ei liioin saa olla millään tavalla aggressiivinen.

Myös koiran kyynärpäät, lonkat ja silmät kuvataan perinnöllisten sairauksien poissulkemiseksi.

– Sairas koira ei pysty tekemään töitä.

”Voi olla, ettei pennusta kuule enää sanallakaan”

Suhtautuuko koiraan jokapäiväisessä elämässä jotenkin eri tavalla, kun tietää, ettei se ehkä jää itselle?

– Ei oikeastaan. Urhon tullessa äitini sanoi, että koita olla kiintymättä siihen koiraan. Mutta miten voisin olla kiintymättä, kun sen kanssa kuitenkin elää puolitoista vuotta? Jos koira lähtee koulutukseen ja töihin, niin siinä vaiheessa ne tunteet pitää sitten vain käsitellä, Vera sanoo.

– Jos ihmiset kyselevät koirasta, niin toki minä sanon, että tämä on Opaskoirakoulun koira. Mutta kun vaikka päivitän Facebookia, niin puhun ”meidän koirasta”, sillä sitä se arjessa on. Puolitoista vuotta se on meidän perheenjäsen.

Vera kuvailee jokaista luonaan asunutta opaskoiran alkua omaksi persoonakseen.

– Ihminen, jolla ei itsellään ole koiria, ei varmaan voi käsittää, että ne todella ovat kaikki erilaisia. Jokaista kohtaan tuntee vähän eri tavalla.

Vaikka luopumisen hetki on saanut Veran kyynelehtimään joka kerta, hän myöntää, että siitä on tullut kerta kerralta helpompaa.

– Ehkä se johtuu siitä, että koirat eivät ole poistuneet elämästäni, vaan olen saanut pitää niihin kaikkiin yhteyttä. Tiedän edelleen, mitä niille kuuluu. Näkövammaisillahan ei ole mitään velvollisuutta pitää hoitoperheeseen yhteyttä – voi olla, ettei hoitopennustaan kuule enää ikinä sanallakaan.

Alussa koiralle ja sen uudelle perheelle on toki annettava rauhansa.

– Hoitoperhe ei saa tavata koiraa puoleen vuoteen sen mentyä uuteen kotiin, koska sen pitää kiintyä täysin näkövammaiseen ihmiseen. Mutta kun esimerkiksi Urhon omistaja lähti pari kertaa matkalle, sain sen hoitoon. Nähdessämme ensimmäistä kertaa tauon jälkeen Urho selkeästi muisti minut, nuoli naamaani ja hyppi innoissaan vasten. Hyppiä ei tietysti saisi, mutta emme olleet nähneet yhdeksään kuukauteen. Rupesin heti itkemään, Vera kertoo.

Pienestä rääpäleestä kasvaa fiksu koira

Vera on jatkanut mukana hoitoperhetoiminnassa, koska hän saa siitä itsekin paljon.

– Näen, miten pienestä rääpäleestä, joka aluksi vain haisee maidolta ja kakkaa joka paikkaan, tulee fiksu koira, joka jaksaa keskittyä asioihin ja oppii uusia juttuja. Jos ja kun koira pääsee testeihin ja koulutukseen asti, olen mielettömän ylpeä.

Toki välillä on vaikeaa. Hoitokoirat eivät taustastaan tai niille kaavaillusta tulevaisuudesta huolimatta ole mitään ihmepentuja, joita tavalliset pentujen kolttoset eivät koskisi.

– Untuvatakkini on revitty alas naulakosta ja joka ikinen untuva levitetty pitkin kämppää, ja parkettiin on vedetty jäljet mustekynällä. Onneksi jälkeenpäin tällaiset jo naurattavat, Vera hymyilee.

Jos koira ei sovellu opaskoiraksi, hoitoperheellä on siihen etuosto-oikeus.

– Se ei maksa yhtä paljon kuin jos ostaisi pennun tavallisesta kennelistä, mutta mielestäni on hyvä, että jotain joutuu kuitenkin maksamaan. Opaskoirakoulu kustantaa kaikki eläinlääkärikäynnit ja rokotukset, ja senkin pitää saada rahojaan takaisin. Sitä paitsi jos koira olisi ilmainen, joku saattaisi hankkia pennun pelkästään sen takia.

Jos hoitoperhe ei halua koiraa omakseen, Opaskoirakoulu etsii sille hyvän kodin.

– Me olemme mieheni kanssa jo puhuneet, että jos Herosta ei tule opaskoiraa, niin se totta kai jää meille.

Urho tuli takaisin

Tällä hetkellä Veran ja hänen avomiehensä kotona on Hero-pennun lisäksi akvaario, kissa ja yksi eläkkeelle jäänyt opaskoira – nimittäin Urho.

– Urho ehti olla töissä vain kaksi ja puoli vuotta, kun sille tuli ongelmia selän kanssa. Se ei enää suostunut opastamaan näkövammaista kunnolla. Kun syytä alettiin ihmetellä, sillä todettiin välilevyn pullistuma, Vera kertoo.

Laserhoidot, hieronnat, fysioterapia, jumpat tai lääkkeet eivät auttaneet niin paljoa, että Urho olisi voinut jatkaa työntekoa. Viime helmikuussa se muutti takaisin Veran luo.

– Se oli aivan mahtava fiilis: minun Urho tulee takaisin! Vaikka siitä totta kai oli tullut myös näkövammaisen koira, niin itselläni oli jäänyt siihen sellainen side, että se oli vähän niin kuin minun.

Urho on saanut elämäänsä vapauksia, jotka vielä pentuaikoina olivat siltä kiellettyjä.

– Nykyään se saa nukkua sängyssä ja hakea palloa niin paljon kuin haluaa! Vielä talvella Urho oli niin kipeä, ettei se pystynyt käymään edes pitkillä kävelyillä selän oireilematta. Nyt se on saanut puolitoista kiloa lihasmassaa. Urho leikkii, juoksee, ui ja selvästi nauttii elämästään.

Kuvat: Veran kotialbumi

Studio55.fi vieraili lokakuussa 2013 Tikkurilan kirjastossa, jossa opaskoira Ärri ilahduttaa lapsia lukukoirana. Katso video alta.

Mainos

Osallistu keskusteluun

Uusimmat: Studio55.fi

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.