Mainos

Näin suomalaiset muistelevat unohtumattomia joulujaan!

Kysyimme Studio55.fin lukijoilta heidän unohtumattomista joulumuistoistaan. Mikä oli joulussa parasta? Joulukuusen haku yhdessä isän kanssa, vai juuri se kauan kaivattu lahja, joka paketista paljastuu? Toisille joulu saattaa myös aiheuttaa ikäviä muistoja ja surua.

Mieleen jääneet kuusenhakureissut

Olin aina lapsena hakemassa joulukuusta isäni kanssa. Joulukuun 18. päivänä vuonna 1968 isäni kuoli, minä olin juuri täyttänyt 12 vuotta. Olin muutenkin niin sanotusti isän tyttö, ja kesäisin ajelin heinäpellolla pikku Valmettia ja yritin pilkkoa polttopuita. Sisähommat eivät minua kiinnostaneet; jos jouduin vahtimaan perunakattilaa, niin pohjaan ne paloivat, kun olin jo ehtinyt juosta ulos.

Muistan, että monesti lunta oli niin paljon, että oli pakko kävellä isän jalanjäljissä kuusenhakureissulla. Löysimme aina metsän kauneimman kuusen!

Tuntui, ettei joulua tullut silloin kun isäni kuoli. Äitikään ei jaksanut sitä meille laittaa, kun piti järjestää hautajaisia. Lahjapaketit äiti jaksoi meille kuitenkin hankkia. Joulu ei ole sen jälkeen ikinä enää tuntunut samalta.

Oikein sydämellistä joulua kaikille!

Toivoo: Tepa

Joulunlapsen syntymäpäivä muistettiin

Joulu on minulle herkin aika vuodesta. Äärimmäisen väsyttävä, kun aurinkoa ei juuri näy, mutta samalla on mukavaa, kun voin leikkiä valoilla. Aloitan joulun jo lokakuussa suunnittelemalla kodin koristeita ja mietin jopa ruokalistaa, lahjoista puhumattakaan.

Lapsuuteni joulut olivat kiireisiä, koska molemmat vanhempani olivat yksityisyrittäjiä. Viimeiset joulua edeltävät päivät olivat täynnä tohinaa ja ärähtelyäkin. Vanhempani, jotka muuten eivät koskaan riidelleet, polttivat päreensä yleensä aatonaattona; aatto oli sitten jo rauhallisempi.

Muistikuvissani kaikki joulut olivat kuitenkin juhlaa, sillä olen syntynyt aatonaattona, 1 tunnin ja 15 minuuttia vaille joulun lapsena. Tai itse pidin niitä juhlana, mutta pettymys on ehkä se suurin tunne joka seurasi joulu joulun jälkeen; kukaan ei koskaan muistanut syntymäpäivääni.

Alle kymmenvuotiaalle oli tylsää käydä muiden syntymäpäivillä, kun tiesin jo hyvin varhain, että minun synttäreitäni ei pidettäisi.

Siihen kun ei ollut mahdollisuutta, ja kukaan ei varmaan olisi edes tullut. Joka syntymäpäiväni aamuna kuitenkin heräsin odottaen, että joku toivottaisi onnea. Ja melkein joka kerta sain itse toivottaa illalla, että "hauskaa syntymäpäivää Jaana" nukkumaan mennessäni.

Oli kuitenkin yksi synttäri, jolloin tunsin olevani päivänsankari ja aikuinen. Aamu oli mennyt kuten tavallista, hyörinässä ja kiireessä. Iltapäivää kohti mentäessä ovelle koputettiin. Menin aukaisemaan, ja ovella seisoi Seppo-setä, jolla oli kädessään ruskea paperipussi ja suu hymyssä. Hän oli menossa kotiin, he asuivat meidän lähellämme, ja hän tuli toivottamaan minulle hauskaa syntymäpäivää lahjan kera.

Olin todennäköisesti silloin 9-vuotias, ja muistan kuinka pyysin hänet sisälle ja kysyin haluaisiko hän kahvia. Itse myös keitin sen, mutta mummi oli onneksi leiponut, joten tarjottava oli ainakin kunnollista. Tarjoilin kahvin olohuoneeseen, jossa kahvipöytä siihen aikaan oli. Joimme molemmat kahvia, minäkin, maidolla ja sokerilla höystettynä ja söimme torttuja. Sain häneltä spray-pullon, jossa oli ns. joululunta, ja se oli suurin aarteeni kauan. En koskaan sitä käyttänyt, mutta se oli aina hyllylläni muistuttamassa Seppo-sedän yllätyssynttärivierailusta.

Myöhemmin toki ymmärsin, että hän oli sen varmaan ostanut itselleen, mutta ohi kulkiessaan muisti, meillä kun joulupukkina aina kävi, että minulla oli syntymäpäivä.

Joka tapauksessa muistan häntä lämmöllä ja nykyisin myös kaipauksella, sillä hän jätti meidät 1,5 vuotta sitten. Hän kuitenkin pelasti sen syntymäpäivän ja joulumme lähes aina, sillä hän oli joulupukkina ensin meille, kun olimme pieniä ja sitten vielä monta vuotta nuoremmalle tyttärellemme, joka on nyt 10 vuotias. Vielä siis 2 vuotta sitten.

Synttäreitä en ole koskaan pitänyt, en edes 50-vuotispäiviä. Uskon, että niitä ei ole minulle tarkoitettukaan. Minusta on aina ollut mukavaa valmistella ja järjestellä muiden juhlia, mutta itseäni en osaa ajatella juhlivani. Ja joulun valmistan alusta loppuun itse. Ehkä se on jotain lapsuuden ajan "traumoja"… Mene ja tiedä, mutta nyt olen huomannut, että omien tyttärieni synttäreitä on kyllä juhlittu aina viimeisen päälle. Taisin minä silloin joskus niin päättää.

Joulun odotuksin Jaana

Joulut, jotka haluaisi unohtaa

Olen koettanut unohtaa useitakin jouluja vuosien 1985−1998 välillä. Kun kyselitte unohtumattomia, tulivat muistot taas mieleen.

Lapset olivat pieniä ja rakensimme vuonna 1985 omakotitalon maalle. Olin tietenkin innoissani kuten suurin osa naisista; leivoin, paistoin ja haudutin.

Nykyinen ex-mieheni ei pitänyt koskaan joulusta, ei ostanut koskaan oikein lahjoja tai muutenkaan välittänyt. Useana jouluna hän vain kiukkuili ja pilasi joulut. Ruoka ei ollut oikeaan aikaan, ja saunakin oli väärin ajoitettu. Mikään ei käynyt vaikka kuinka yritin. Pakkohan minun oli lapsiemme takia yrittää, ja kun he olivat isompia, heidän menonsa määräsivät mitä jouluna tehtiin.

Ei ole sellaista joulua, ettenkö olisi jossakin vaiheessa itkenyt. Onneksi mieheni ei sentään joulun aikana ruvennut väkivaltaiseksi, kuten hän yleensä tapasi olla selvänä.

Yksi hyvin mennyt aatto tuli tässä mieleeni! Hän lähti silloin kanssani Vuonisjärvelle Eva Ryynäsen tekemään kirkkoon jouluaamuna.

Terveisin

Helli

Mainos

Osallistu keskusteluun

Uusimmat: Studio55.fi

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.