Mainos

Lukijat kertovat karusta lapsuudestaan: Narsistisia vanhempia, alkoholismia, köyhyyttä...

Kysyimme lukijoilta, oliko heidän lapsuutensa onnellinen. Kysymykseen vastanneilta tuli kertomuksia sekä puolesta että vastaan. Osan lapsuus oli todella onnellinen ja toisille taas elämän vaikeinta aikaa.

Näin köyhyys koettiin

– Lapsuus oli aineellisesti köyhää, mutta eläminen lähellä luontoa oli rikasta pienellä maatilalla, joka oli ruuan suhteen hyvin omavarainen. Sain lisäksi lapsuuden ja nuoruuden työnteosta vanhuuteen asti ulottuvan hyvän luu- ja lihaskunnon, kertoo Outi Onnellinen.

– Minulla oli pysyvä koti, jossa oli turvalliset ja luotettavat aikuiset sekä pari sisarusta. Rahasta oli pulaa. Isäni kuoli ollessani viiden vanha, mutta turvallisuuden tunne oli hyvä, muistelee Vappu.

– Oli köyhyyttä. Ei saanut tehdä asioita, joita olisi halunnut. Oli melko ankara kuri, kirjoittaa nimimerkki Rehellinen.

Vanhempien onnellisuus siirtyi lapsille

– 50-luvulla syntyneenä ei ollut isoja odotuksia. Tärkeintä oli, että isä ja äiti olivat onnellisia keskenään, kirjoittaa Helena.

– Asuin kodissa, jossa rakkaus näkyi. Äiti oli meidän lasten kanssa kotona, isä töissä, ja rakasti meitä. Huippuvanhemmat, joita pitäisi osata arvostaa, kertoo nimimerkki Tyttö47 v.

Kurjat asuinolot tekivät onnettomaksi

– Isäni kuoli, kun olin seitsemän vanha. Tapahtui todellinen romahdus köyhyyteen. Äiti yritti, mutta yhteiskunta ei yhtään. Rotat yrittivät muuttaa asuntoomme. Pakkanen vieraili sisällä: aamulla meillä olivat vesiastiat jäässä 1960-luvun Oulussa, muistelee nimimerkki Syntynyt 1948.

Alkoholismin musta viitta

Useat lukijat kokivat lapsuudessa kauheimmaksi kokemukseksi vanhempiensa juopottelun. Osalla tämä katkaisi välit vanhempiin koko loppuelämäksi.

– Lapsuuteni sattui sota-aikaan, ja silloin monet vanhemmat sortuivat viinaan. Meillä se oli äiti. Muistoni ovat tosin aika vähäiset, nimimerkki Sipuli kirjoittaa

– Minua pahoinpideltiin lapsena, ja äitini oli alkoholisti. Olisin toivonut, että minut olisi otettu huostaan ja olisin päässyt pois kotoa, kirjoittaa Pelkäävä.

– Lapsuuttani varjosti isän alkoholismi, ja sitä myötä koko perhe sairastui. Koko perheestä tuli tunnevammainen. Lapsuuttani varjostivat pelko, turvattomuus ja vastuunotto lapselle kuulumattomista asioista, kertoo nimimerkki Aikuinen lapsi.

– Isä osti tilipäivänään pullon. Äiti tuosta marmatti, muttei siitäkään ole mitään traumoja jäänyt. Me sisarukset käytettiin tilannetta hyväksi ja saatiin hyväntuuliselta isältä karkkirahaa, muistelee Mummi 63 v.

Tosielämän pahat isä- ja äitipuolet

Useissa lukijoiden kommenteissa perheen ongelmat alkoivat, kun kuvioon astui isä- tai äitipuoli.

– Kun äitini kuoli, sain äitipuolen. Olen kuin satu pahasta äitipuolesta. Vieläkin kaikuvat sanat: "Sinun paikkasi on helvetissä", Tiina kirjoittaa.

– Sain isäpuolen ollessani noin kuuden tai seitsemän vanha. Isäpuoli kiusasi minua henkisesti ja hakkasi vyöllä. Minua ei otettu mukaan kyläilyihin eikä matkoille. En voinut koskaan ymmärtää, miksi äitini ei puuttunut asiaan. Kärsin myös välillä masennuksesta ja syytän taipumuksestani lapsuuttani, kertoo Nainen63.

Narsistiset ja väkivaltaiset perheenjäsenet

– Äitini mukaan olin iloinen, puhelias ja onnellinen varhaislapsuudessani. Sitten se yhtäkkiä loppui, kun vanhempi veljeni alisti minut ja minä aloin pelätä häntä kuollakseni. Hän nimittäin uhkasi tappaa minut. Sen jälkeen olin vain hengissä, en elänyt, kertoo nimimerkki Elossa.

– Vanhempani riitelivät aina. Veljeni oli äidin tyrannisoiva lellipoika. Koulu oli kaikki kaikessa vanhemmille, siellä piti olla parhaasta päästä. Olin yksinäinen ja onneton lapsi. Kotoa en saanut koskaan mitään henkistä tukea enkä kannustusta, kirjoittaa lukija nimimerkillä Vieläkin surullinen.

– Onnellinen lapsuus ja elämä isän suurella rakkaudella, mutta onneton lapsuus narsisti-äidin kanssa sai koko perheen voimaan pahoin, pelkäämään ja sairastumaan. Narsisti äiti käytti valtaansa meihin kaikkiin ja yrittää jatkaa sitä edelleen yli 80-vuotiaanakin, kommentoi ”Äiditön”.

Perheeseen kuulumaton jäsen

Sotalapseksi tai muutoin orvoksi joutuminen oli muutamalle vastaajalle onnellisen lapsuuden loppu.

– Vanhempani erosivat vuonna 1965, ja me neljä sisarusta jouduimme lastenkotiin. Tiemme erkanivat, enkä koskaan enää nähnyt vanhempiani. Meidät totaalisesti hylättiin, joten olisin voinut kutsua itseäni orvoksi. Olin muutaman vuoden nuoremman sisarukseni kanssa samassa sijaiskodissa, jossa heti tehtiin selväksi että olemme vieraita lapsia. Olimme maalaistalossa vain piikoja ja teimme töitä joka päivä, kertoo nimimerkki Ikävä.

– Olin äidilleni ei-toivottu lapsi, ja lapsuuteni oli tosi kurjaa. Ei rakkautta, ei rajoja. Kahdeksan vuotta vietin enemmän aikaani kadulla kun kotona. Joskus saatoin tulla kotiin vasta puolen yön aikaan, eikä kukaan pahemmin kysellyt että mistä tulin tai mihin olin menossa, nimimerkki Katujen kasvatti muistelee.

Kiusatut ja yksinäiset

– Ei ollut mukavaa aikaa silloin. Olin koulukiusattu. Sisaruksien kanssa menimme pakoon rähisevää isää, kertoo Jonna.

– Vanhempani olivat alkoholisteja. Lisäksi olin erittäin raa'alla tavalla koulukiusattu, kirjoittaa Siru.

Mainos

Osallistu keskusteluun

Uusimmat: Studio55.fi

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.