Lue lisää Studio55:läisten ikimuistoisia joulutarinoita

Äidin muistolle

Joulu 1991 jäi ikuisesti mieleeni! Rakas äitini kuoli 19.12.1991, vain 67-vuotiaana. Tosin hänellä oli 2-tyypin diabetes ja sepelvaltimotauti, mutta kuitenkin kuolema tuli liian aikaisin. Äidin kuoleman jälkeen joulu on ollut aina surullinen, vaikka olisin sen viettänyt lapsenlastenkin kanssa.

Äiti oli ahkera ja järjestelmällinen ihminen, ja sen opin olemme myös perinnöksi saaneet. Äidin osa kahden lapsen yksinhuoltajana oli vaikea aikana jolloin ei ollut asumistukia eikä muitakaan avustuksia. Vaan kuitenkin olemme veljeni kanssa kasvaneet kunnon kansalaisiksi (nyt jo 60 ja 64 vuotta) ja omillamme toimeentuleviksi.

Äiti oli itsenäisyyspäivänä ollut vieraanani Vantaalla, ja kävimme muun muassa hänen lapsuudenystäviensä luona Kannelmäessä. Toivoimme, että ystävät tulisivat myös käymään äidin luona Lammilla, ja tulivathan he sitten; hautajaisiin.

Äiti oli kai aavistanut lähtönsä, kaikenlaisia järjestelyjä oli tehty ja esimerkiksi kaikki joululahjat olivat valmiina ja paketoituina.

Kun äiti lähti tuona itsenäisyyspäivänä junalla kotiin, hän halasi pitkään. Kun soitin varmistuksen, että oli päässyt turvallisesti perille, hän harmitteli kun juna tuli niin nopeasti ja ne viimeiset jäähyväiset jäivät niin lyhyiksi.

Kiitollisena ja rakkaudella muistaen

"Kauniit muistot eivät koskaan kuole"

Iloa rattaista

Olen syntynyt vuonna 1946, joten muistamani varhaiset jouluajat olivat vielä pula-aikaa ja niukkuutta. Vietin lapsuuteni Muonion Särkijärvellä rajavartioston asunnoissa, koska isäni oli siellä töissä. Silloin vielä koulutettiin asevelvollisia siellä, joten lapsuuteni joulupukit olivat varmaan sotilaspoikia. Kun pukki aikanaan lähti, yritin livahtaa portaille katsomaan ehtisinkö nähdä pukin porot. Olin kovin pettynyt kun en nähnyt. "Pukki" oli varmaan jo ehtinyt livahtaa kulman taakse piiloon.

Yksi joulu on jäänyt muita paremmin mieleen. Olin silloin kovassa kuumeessa, enkä saanut nousta ylös. Pukki tuli kuitenkin, ja kahden isoveljeni kanssa he työnsivät sänkyni viereen ihanat punaisella kuomulla varustetut nukenvaunut. Kyllä minä olin onnellinen! Oli varmaan mennyt perille äidin avustuksella pukille kirjoittamani kirje. Paraneminenkin varmaan nopeutui, kun halusin päästä vaunuja työntelemään. Silloinhan oli vaikea Suomesta saada leluja, mutta Ruotsi oli lähellä, ja sieltä isä varmaan vaunut oli hakenut.

Nythän koko se rajavartiosto on myyty. Haaveeni olisi päästä joskus vielä katsomaan lapsuuteni asuinsijoja, mutta en ole löytänyt tahoa joka sen mahdollistaisi.

-Helena

Ensimmäinen itsenäinen joulu

Oli jouluaatto 1964. Olin muuttanut maalta Helsinkiin. Ikää minulla oli 16 vuotta. Isäni kesäisen äkillisen kuoleman jälkeen oli elämäni ollut yhtä sumuista opettelua; piti oppia pitämään huolta itsestään.

Äidillä oli jo uusi miesystävä valmiina, joten muutin työtä etsimään Helsinkiin. Asuin sisareni perheen kanssa. He olivat lähteneet joulunviettoon siskoni anoppilaan maalle.

Olin siis yksin aattona, mutta ei hätää; kummini perhe oli kutsunut minut aatoksi heille! Iloisin mielin läksin viimeiseen

kello 18.00 ratikkaan kohti Salmisaarta ja siitä kävellen Lauttasaareen. Jännittynein mielin löysin perille, ja pimputettuani ovikelloa muutaman kerran alkoi hätä nousta ajatuksiin. Ketään ei ollut kotona. Joulukukka jäi soittokelloon.

Kävelin takaisin erilaisten tunteiden risteillessä mielessä. Epäilin jo ymmärtäneeni kutsun väärin ja toisaalta pelkäsin, mitä kummilassa oli oikein tapahtunut.

Museokadulla vietin sitten ensimmäisen itsenäisen jouluni. Joulumenu oli yksinkertainen: ranskanleipä ja purkki piimää. Asunnossa ei ollut kuin viileäkaappi ikkunan vieressä, joten ruokaa ei voinut varata monta päivää etukäteen. Siinäpä istuin ja söin mitä oli. Olin surullinen ja tunsin olevani maailman yksinäisin ihminen. Suruilun katkaisi postiluukun kolahdus ja oven alta löytyvä sähke kaverilta: Herkullista ja Riemukasta Joulua!

– Ei nimimerkkiä

Kulkutauti varjostamassa juhlaa

Elettiin vuotta 1954. Pohjois-Karjalaa ravisteli ennen kokematon sairausaalto; oli tämä erittäin voimakkaana esiintynyt kulkutauti, jossa kuume nousi yli 40 asteen. Minäkin pakenin 8-vuotiaana lumihankeen polttavaa kuuta, joka paistoi iltayöstä pienen mökin ikkunasta sisään.

Ikkunat olivat umpijäässä, sillä sisällä oli silloin jo 5 lasta. Äiti oli navetalla lehmiä lypsämässä ja ruokkimassa, isä oli Jongunjoella Venäjän rajan pinnassa tukkitöissä ja kävi kotona pari kertaa talvessa. Hän ei juopotellut, mutta pelasi kortilla vähäiset tilinsä ja oli usein erittäin vihainen kun tuli käymään kotona. Hän oli hyvin mustasukkainen äidistä, kovat riidat seurasi jopa jouluna, kun lapsille ei ollut antaa muuta kuin joku pari lapasia. Ruokaa oli vähän mutta jotain saatiin kuten perunalaatikkoa sekä siivu kinkkua.

-Erkki