Mainos

Lapsuuden puutarha - Lue ihanimmat muistot

Studio55.fi pyysi lukijoitaan kertomaan kauneimpia ja mieleenpainuvimpia puutarhamuistojaan. Lue lukijoiden jakamia lapsuuden nostalgisia puutarhamuistoja alta.

Olin noin 3,5-vuotias kun sain tehdä oman kukkapenkin kahden "vanhemman tädin" kotipihalle. Kävin joka päivä hoitamassa ja kastelemassa sitä sekä nypin tarkkaan rikkaruohot pois. Ollessani 21-vuotias menin esikoiseni kanssa näistä toisen ihanan tädin 80-vuotissyntymäpäivlle, ja huomasin että he olivat säilyttäneet kukkapenkkini ja huolehtineet siitä todella pitkään. Liikutuin kyyneliin.

Lapsena kummitädin puutarhassa minulla oli "vuokralla" oma penkki, jossa kasvatin muun muassa porkkanoita ja herneitä.

Varhaisin muistoni liittyy puutarhaan tai pikemminkin kasvimaahan. Olin noin 2-vuotias, kun muistan hypelleeni (no, eihän se onnistunut.) kasvimaan penkkien yli ja hihkuneeni "vauvan tossut", jotka olivat jalassani. Ne olivat ohutta nahkaa ja vaaleansiniset. Kun vähän kasvoin, niin olin aina vapaaehtoinen kitkemään penkkejä."

Varhaisesta lapsuudesta nousee mieleen muisto, että vettä piti maitokärryillä ajella kukkapenkkeihin ojista ja suolta, koska kaikki vesi oli haettava vesipostista.

Lapsuuden kotini koko pihatien vierusta oli jasminpensaita täynnä. Muistan niiden huumaavan ihanan tuoksun ja kuinka kauniita ne olivat, koska isäni leikkasi ne aina niin kauniisti.

Kukkapenkki kiersi ympäri kasvimmata ja äitini oli hanakka jakamaan sen kukkia naapureille Minä olin siitä katkera.Muistan kuinka olemattomat harvennusporkkanatkin puhdistin syötäväksi.Isäni kiusasi aina, että minusta tulee karjakko.Sekös suututti, kun olisin niin mielelläni ollut puutarhuri, mutta ei minkäänlaista tietoa siihen aikaan ollut koulutuksesta.

Kun lapsuuden muistona ovat päivänkakkarat ja heinäseipäät, niin mikä ihanampaa kun lähes 60-vuotiaana maalle muuttaessani sain puutarhaani myös nuo kesäiset muistot.

Lapsuuskodissani isä hoiti ison puutarhan. Isoja mansikoita oli paljon ja kyllä niiden kypsymistä odotettiinkin.

Seinäjoella vuonna 1951 kerrostalon pihassa oli rajattu alue syreeneillä. Kevätaurinko paistoi kirkkaasti ja istuimme potkukelkoissa Tuulan kanssa. Söimme ruskeasta pussista pähkinöitä ja nautimme auringosta syreenien vierellä. Olimme 4-vuotiaita.

Asuin lapsuuteni puisessa omakotitalossa. Pihassamme oli marjapensaita ja omenapuita. Omenapuut muodostivat ihanan tuoksuvan katon, aivan kuin salaperäisen tunneli, jonka kautta kipittelin naapurin ihanaan puutarhaan. Pihassamme oli myös kukkia, erityisesti muistuvat mieleeni ihanat oranssit keisarin kruunut, jotka olivat yhtä pitkiä kuin pikkutyttö, joka niitä ihasteli. Vielä 50 vuoden jälkeenkin voin muistaa hohtavan oranssit kukat ja voin tuntea tuoreena omenankukkien tuoksun nenässäni. Kolme vuotta sitten istutin kotimme pihaan omenapuita, toivoen että vielä saisin kokea sen salaperäisen tunteen, häivähdyksen lapsuuteni ihanasta muistosta!

Kaunein muistoni on jo edesmenneen isäni ja lapsuudenkotini kymmenet upeasti kukkivat omenapuut ja valkea juhannusruusu, unohtamatta kauniita syysleimuja ja niiden ihanaa tuoksua.

Lapsena oli hienoa leikkiä sireenimajassa, tunnelma oli kuin viidakossa ja mielikuvitus laukkasi.

Kasvimaa laitettiin vanhan navetan paikalle. Minä olin se joka hoiti kasvit ja muistan kuinka kurpitsa kasvoi kovaa vauhtia. Kyttäsin vieressä ja näin muka kasvin venyvän ihan silmissä.

Asuin lapsena useamman perheen talossa vuokralaisena. Talon puutarhaa hoidettiin ulkopuolisin voimin. Muistan sen valtavan kukkaloiston, joka talven jälkeen puhkesi pihalle.Erityisesti muistan tulppaanit, narsissit ja helmililjat. Jälkeenpäin olen saanut huomata ettei sellaista loistoa juurikaan näe muualla.

Alle kouluikäisenä oli ihanaa mennä puutarhaan sateen jälkeen. Puutarhassa oli ihana tuoksu ja kauniita pisaroita kukkien ja kasvien lehdillä.

Leikimme pienenä mummon puutarhassa ja laitoimme teltan pystyyn omenapuiden suojaan. Siellä oli hyvä nukkua päiväunia ja tuulisina päivinä piirsimme ja luimme kirjoja. Aina odotin huvituksenkukkia ja omenien kypsymistä.Vieläkin yli 50-vuotias huvitus tekee omenia, ja keväällä huvitus kukkii samoin mummon pionit, joiden tuoksu on yhäkin niin lumoavaa.Mummoa ei tosin enää ole, utta muistot ovat yhä tallessa.

Olin seitsenvuotias, kun perheemme muutti isän omin käsin rakentamaan rintamamiestaloon. Pula-aika oli vielä tuoreessa muistissa, ja isolle tontillemme vanhempani halusivat istuttaa kaikkia mahdollisia hyötykasveja, niin että olimme melkein omavaraisia. Vain liha ja kala, maito ja reikäleipä haettiin läheisestä Tarmolan kaupasta. Kauniin keltaisen talomme edustalla oli kaksi isoa nurmikenttää, joilla minun kelpasi harjoitella kärrynpyörää, käsilläseisontaa ja kuperkeikkoja. Portinpielessä kasvoi kaksi hopeapajua, joista tuli vuosien mittaan todella komeita. Taloon johtavan hiekkakäytävän reunoilla kukoistivat monenväriset ruusut, jotka levittivät huumaavaa tuoksuaan. Talon edustan kukkapenkissä hehkuivat oranssin sävyt: auringonkukkia ja samettiruusuja siellä oli ainakin. Hedelmäpuita oli kuin Edenissä ikään: niistä saimme poimia omenoita, päärynöitä, luumuja,persikoita, kirsikoita... mitä ei jaksettu syödä, se mehustettiin tai hillottiin kellariin. Mansikkamaassa oli kitkemistä, mutta vaiva kannatti, kun sitten saimme herkutella mansikkamaidolla. Mustaviinimarja- ja karviaispensaat kasvoivat talon takana runsasta satoa tuottaen. Perunamaa oli myös omasta takaa; tillit, persijat ja muut maustekasvit toivat terveellisiä lisukkeita ruokapöytäämme.

Muistelen haikeana noita pitkiä lapsuuden kesiä, jolloin koulustakin oli lomaa kolme kuukautta. Naapuritaloissa asui hiukan isompia tyttöjä, jotka keksivät jänniä leikkejä puutarhassa. Milloin pukeuduimme sadun prinsessoiksi ja noita-akoiksi, milloin leikimme piilo- tai arvausleikkiä. Välillä järjestimme urheilukisoja tai pelasimme lentopalloa.

Ollessani 14-15-vuotias eivät puutarhahommat olleet niitä lempitouhujani, mutta äiti käski kääntämään "vilkalla" mullosta kasvimaaksi. Vähän laiskanlaisesti työ edistyi ja minulla oli aikaa tutkia multakokkareet tarkasti. Eikös yhden kokkareen kupeessa näyttänyt olevan jotain vähän outoa. Pyyhkäisin työtakin helmaan, ja mitä ihmettä: kultahan siinä kimalteli. Siinä oli kädessä ihan aito kultasormus, oli vain minulle liian iso. Siinä jo suunnittelin että siitähän voi pienentää sopivaksi ja laittaa vaikka jonkinlaisen kivenkin. Riemu muuttui kuitenkin pettymykseksi kun isä totesi, että se olikin vain kullattu, ei kokokultainen. Mutta olihan se kuitenkin jonkun miehen kihlasormus ollut ja mahdollisesti tehtävänsä täyttänyt.

Palatessani tyttönä syksyllä koulusta kotiin, juoksin suoraa päätä Valkeakuulas-omenapuulle ja nappasin ihanan, tuoksuvan omenan käsiini. Omenen maku ja mehevyys tuntuu vieläkin yli 50 vuoden takaa suussani!

Ihanimmat puutarhamuistoni sijoittuvat lapsuusvuosiin mummin mökillä. Mummilla oli iso vanha puutarha ja peltopalsta mökillä. Mummin kanssa sain aina puuhailla mukana. Siitä varmasti on versonut myös nykyinen puutarhainnostus.

Muistan mummolasta 60-luvulta ne ihanat kedon kukat, kissankäpälät, yhdessä erityisessä paikassa maakellarin läheisyydessä metsän siimeksessä.

Lapsuudessani, kauan sitten, meillä oli neljä omenapuuta. Syksyisin keräsimme niistä monta monituista korillista omenoita, jotka käärimme silkkipapereihin.Talvella saimme niistä vitamiineja ehkä muuten melko yksipuolisen ruokavaliomme tueksi. Sitten ankarina talvina puut kuolivat, yksi puu aina vuodessa. Ihme, että puut ylipäänsä olivat tuottaneet satoa Pohjois-Savossa järven rannalla. Järveltä kun puhalsi talvisin ankara viima.

Olin alle kymmenvuotias, hiljainen ja varmaan aika yksinäinenkin maalla asuessamme. Minulla oli kotipihassa pienen pieni, luonnonkivillä reunustettu, ison ruusupenkin varjossa oleva kukkapenkki. Kokeilin kasvattaa siinä kaikenlaista, mutta ehkäpä tuon ison ruusupuskan varjostuksen takia juuri mikään ei siinä kasvanut. Tai ehkä vain unohdin sen ruohottumaan. Ja ehkäpä siksi löysinkin oman puutarhani muualta. Niityllä ihailin ja ihmettelin pieniä aniliininpunaisia ketoneilikoita, jotka illan tullen laittoivat kukkansa suppuun. Viileässä lehdossa törmäsin ihmeellisiin valkoisiin kukkiin, joiden nimeä en vieläkään tiedä. Tienvarren ruskeat nuokkuvat, nekin nimettömät, kukat olivat jopa hiukan pelottavia. Metsäkurjenpolven kaunis liila oli sykähdyttävä ja rentukoiden huikea keltainen oli kesällä aina odottamisen arvoinen juttu, vaikka usein jalat kastuivat kun vaelsin ojanpientareilla niitä tervehtimään. Ihmeellisintä oli löytää keskeltä kuivaa kangasmetsää maassa yksin kasvava, hopeanväristä silkkimäistä pintaa kantava, huikean valkoterälehtinen iso kukka, kangasvuokko! Sitä kuljetin sisaruksenikin katsomaan suuressa puutarhassani.

Isäni istutti tyrnipensaita pihaamme jo 1990-luvun alussa ja naapurit ihmettelivät ja vähän naureskelivatkin.

Ensimmäinen muistoni oli kesämökiltä, korvesta, jossa pihallamme oli suurten kallioiden välissä perennoja: suuret vaaleanpunaiset ja aniliininpunaiset pionit, keisarinkruunut, akileijat ja lupiinit. Piha oli pieni, mutta sieltä alkoi koko elämänaikainen innostus puutarhaan. Joka paikkaan minne olen muuttanutkin, ensimmäiseksi olen laittanut oman puutarhan ja juuri noista vanhoista perinnekasveista.

Meillä oli 50-luvun alussa perunamaa, johon isä kyllästyi ja istutti koko pellon täyteennarsisseja. Ihanaa!

Aurinko paistaa, minä pienenä tyttönä tarkastelen pihamme ötököitä ja perhosia, ja äiti ja mummu leikkaavat matonkuteita pihakeinussa. Olo on niin huoleton kuin vain pienellä lapsella voi olla. Ihana lämpö. Turvallisuus.

Lapsuuteni pihassa oli vähän kukkia, mutta yksi ruusupensas siellä oli. Minun syntymäpäiväni on kesällä ja mummuni antoi minulle syntymäpäivälahjaksi oman pihan ruusuja. Se oli paras syntymäpäivälahjani koskaan.

Kuvat: Colourbox.com

Studio55.fi

Mainos

Osallistu keskusteluun

Uusimmat: Studio55.fi

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.