Mainos

Taru otti lapsenlapsensa luokseen asumaan – ”Vanhemmat jättivät hänet lastenkotiin”

Taru, 46, otti pojanpoikansa luokseen asumaan, kun lapsen vanhemmat eivät enää jaksaneet huolehtia tästä. Nyt erityislapsen omaishoitajana hän elää hyvin erilaista elämää kuin vielä kolme vuotta sitten kuvitteli elävänsä. Taru on valmis kasvattamaan lapsenlapsensa aikuiseksi asti, mutta on kaikesta huolimatta mummi, ei äiti.

Lapsiperhearjen piti olla Tarun* kohdalla jo taakse jäänyttä elämää. Hän oli kasvattanut neljä lastaan aikuisiksi ja muuttanut toiselle puolelle Suomea uutta ammattia opiskelemaan.

Syksyllä 2013 Taru oli käymässä entisellä kotipaikkakunnallaan. Hän soitti esikoispojalleen nähdäkseen lapsenlapsensa – tuolloin kuusivuotiaan Iiron* ja puolivuotiaan tytön – vielä ennen opiskelukaupunkiin palaamista. Pojan vastaus oli outo: tytön saat nähdä, mutta poikaa et.

– Me vietiin se lastenkotiin. Se ei enää asuu kotona, poika selitti Tarun ehdittyä paikan päälle.

Taru oli järkyttynyt. Hän oli hoitanut Iiroa vuoden vanhasta asti aina viikonloppuisin ja lomilla. Se oli hänen tapansa auttaa, sillä hän tiesi, ettei nuori pari jaksanut lapsen kanssa kovin hyvin Iiron äidin mielenterveysongelmista ja Iirolla diagnosoidusta ”muusta lapsuuden sosiaalisen vuorovaikutuksen häiriöstä” johtuen. Nytkin hän oli vasta palauttanut pojan vanhemmilleen viikon vierailulta.

– Minun seurassani Iiro oli ihan ”tavallinen” poika, mutta vanhemmat kokivat hänestä huolehtimisen jotenkin tosi raskaana ja rasittavana. Se on tietysti yksilöllinen kokemus. Heidän jaksamisensa väheni sitä mukaa, kun lapsi vanheni. Tilanne paheni entisestään, kun minä vaihdoin opiskelun takia paikkakuntaa ja vanhempien täytyi pärjätä pojan kanssa aiempaa enemmän yksin. Varmaan myös uusi vauva ja esikoisen sinänsä normaali mustasukkaisuus olivat vanhemmille liikaa, Taru kertoo.

– Mielestäni oli kuitenkin ihan hirveää, että he vain sillä tavalla veivät pojan pois. Siitä asti, kun lapsi oli alle kahden ja äiti valitti väsymystään, olin sanonut, että minä kyllä otan Iiron luokseni ihan milloin tahansa.

Taru päätti myös pitää sanansa. Hän alkoi järjestää asioita niin, että Iiro voisi muuttaa lastenkodista hänen luokseen. Hän etsi opiskelupaikkakunnalta toisen asunnon soluhuoneen tilalle, haki Iirolle esikoulupaikkaa ja aloitti tarvittavan paperisodan.

– Koska lastensuojelu ei ollut ottanut Iiroa pois vanhemmiltaan, hän ei voinut tulla minulle sijoituslapsena, vaan käräjäoikeudelta haettiin minulle oheishuoltajuutta. Käytännössä olen siis yksi Iiron huoltajista yhdessä hänen vanhempiensa kanssa. Jos pojalle vaikka haetaan passia, siihen tarvitaan meidän kaikkien allekirjoitukset.

Kahden kuukauden päästä asiat olivat siinä pisteessä, että muutto oli mahdollinen ja uutisen sai kertoa Iirolle.

– Kun poikani kysyi Iirolta, miltä hänestä tuntuisi muuttaa mummille, Iiro sanoi, että ”se on minun suuri unelma”. Muuttopäivänä Iiro tuli syliini ja sanoi, että tiesi, etten pettäisi lupaustani, vaan hakisin hänet kotiin asumaan. Kotona hän teki asuntomme oveen lapun, jossa luki, että tämä on meidän koti. Lapsen luja luottamus minuun on auttanut meitä eteenpäin, Taru nieleskelee kyyneliä.

Yllättäen omaishoitajaksi

Lastenkotiaika ehti jättää Iiroon jälkensä.

– Pojan sosiaaliset taidot katosivat. Kun hain hänet luokseni, hän oli taantunut lähes vauvan tasolle ja joutui käyttämään vaippoja. Erityislapselle kodin löytäminen olisi ehkä ollut vaikeaa, joten ilman minua Iiro olisi luultavasti kasvanut lastenkodissa täysi-ikäiseksi asti.

Tarun luona Iiro palautui entiselleen melko nopeasti.

– Kotona meillä ei ollut mitään ongelmia, mutta esikoulussa Iiro ahdistui lapsiryhmistä eikä totellut aikuisia. Tilannetta ei osattu hoitaa siellä ollenkaan. Ryhmään kyllä palkattiin yksi uusi ihminen Iiron takia, mutta käytännössä hän vain piteli poikaa kiinni, mikä teki Iirosta entistä kiukkuisemman.

Myös Iiron sairastelu teki arjesta haastavaa. Pojalla diagnosoitiin muuton jälkeen astma ja allergioita ja vuosi sitten kesällä Perthesin tauti. Kyseessä on harvinainen lonkkanivelen sairaus, jossa verenkierto reisiluun päässä tuntemattomasta syystä salpautuu. Taudin takia Iiro joutui pyörätuoliin ja Tarusta tuli hänen omaishoitajansa.

– Se oli sokki. Iiro oli alkanut ontua, mutta syyksi luultiin nivelten tulehtumista. Kun kivut eivät menneet ohi lääkkeillä, meidät käskettiin ihan toisen lääkärikäynnin yhteydessä päivystykseen ja röntgeniin. Sieltä Iiro lähti ulos pyörätuolissa.

– Osana taudin hoitoa Iirolta katkaistiin lantio- ja reisiluut ja laitettiin ne paremmin paikoilleen. Hän oli kipsissä navasta alaspäin 11 viikkoa. Onneksi Iiro luultavasti paranee täysin ja kävelee jo ennen joulua.

Käytännössä Iiro on vaatinut Tarulta niin paljon huomiota ja huolenpitoa, että hänen oli keskeytettävä opintonsa. He myös muuttivat opiskelupaikkakunnalta takaisin etelään, jotta Iiro pääsisi sairaalakouluun luokalle, jossa opetellaan sosiaalisia taitoja.

Tyypillisesti arkipäivät kuluvat niin, että Taru laittaa Iirolle aamupalan, saattaa hänet taksille, käy ostoksilla, pesee pyykkiä ja tekee muita kotitöitä. Koulupäivien jälkeen hän vie pojan kerran viikossa uimaan ja kerran kahdessa viikossa fysioterapiaan jalan kuntoutuksen takia. Pian alkaa myös toinen viikoittainen terapia.

– Sellaisina päivinä, kun ei ole mitään lääkärikäyntejä, käymme aika paljon ulkoilemassa. Iirohan ei tällä hetkellä kävele, mutta mielestäni on tärkeää saada silti raitista ilmaa eikä nysvätä kotona. Menemme tietysti Iiron jaksamisen mukaan.

– Vasta nyt kolmen vuoden jälkeen Iiro alkaa olla oikeasti sellainen kuin muutkin lapset, Taru sanoo.

Sairaalakoulussa Iiro on saanut kavereita ja edistynyt sosiaalisilta taidoiltaan.

– Iirollahan ei ole koskaan todettu mitään neurologista vammaa tai autistisia piirteitä. Testien mukaan hän on ikätasoonsa verrattuna kehityksessä edellä lähes kaikessa muussa paitsi tunnepuolen kehityksessä.

– Oletukseni on, että huonosti toiminut kommunikaatio pojan ja vanhempien välillä oli syy myös kotona syntyneisiin ongelmiin. Minä olen luonteeltani rauhallinen ja jaksan kuunnella lasta. Uskon, että se vaikutti ja vaikuttaa edelleen siihen, miten poika käyttäytyy.

”Viime kevätjuhlassakin olin paikalla yksin”

Taloudellisesti Taru on tiukoilla.

– Sen huoltajuuden mukana, joka minulla on Iiroon, ei tule elatusvelvollisuutta. Minun siis kuuluisi saada molemmilta vanhemmilta elatusmaksu. Koska kumpikaan vanhempi ei käy töissä, saan kuitenkin vain Kelan minimin eli yhteensä 310 euroa. Lisäksi saan kuukaudessa omaishoitajan tukea 340 euroa, asumistuen, vammaistuen ja lapsilisän.

– Ei tässä mitään leveitä juhlia pidetä. Välillä on pakko hakea toimeentulotukea, jotta rahat riittävät pojan lääkkeisiin, sairaalamaksuihin ja hammaslääkärikäynteihin.

Tarua suututtaa, että ihmiset kuvittelevat hänen käärivän tilanteesta voittoa itselleen.

– On harvinaista, että lapsi muuttaa pois kotoa jonkun toisen luokse ilman, että kyseessä on lastensuojelun vaatimus tai sijaislapsi. Joudun selittämään joka puolella, että minulla ei ole mitään sijaisvanhemman tuloja enkä saa lastensuojelustakaan yhtään mitään. Oikeus elatustukiinkin minun piti selvittää itse.

Tarun oma elämä opintoineen ja parisuhteineen on tavallaan pysähdyksissä.

– Minulta puuttuu uudesta tutkinnosta noin 20 opintopistettä. Saan yrittää kerätä niitä vielä vuoden loppuun asti. Olisi tylsää jättää homma kesken tässä vaiheessa, mutta etenen pojan ehdoilla.

– Uuden parisuhteen olin ehtinyt aloittaa juuri ennen kuin muutimme opiskelupaikkakunnaltani takaisin etelään Iiron koulun takia. Kumppani jäi sinne, ja silloin harvoin kun näemme, poika on yleensä mukana.

Vanhempiensa luona Iiro on yöpynyt viimeisen vuoden aikana kolme kertaa.

– Poika tapaa vanhempiaan tosi mielellään, ja välimme ovat ihan hyvät. Mutta vanhempien jaksaminen on, mitä on. Vaikka meillä kaikilla esimerkiksi on tunnukset kodin ja koulun väliseen viestittelyyn tarkoitettuun Wilmaan, minä olen ainoa, joka osallistuu koululla kerran kuukaudessa käytäviin, Iiron edistymistä seuraaviin neuvotteluihin.

– On vanhempien oma päätös, että he eivät osallistu. He eivät halua eivätkä jaksa. Viime kevätjuhlassakin olin paikalla yksin.  

Iiron kolmevuotias pikkusisko asuu edelleen vanhemmillaan.

– Tytön kanssa vanhemmat pärjäävät tosi hyvin. Välillä kyllä huomaan, että äiti väsyy ja tyttöä tuodaan enemmän hoitoon. Kun poikani oli keväällä hetken aikaa osa-aikatöissä viikonloppuisin, tyttö tuotiin usein viikonloppuina minun luokseni.

”Vanhemmat lellivät ja mummi on se tiukkis”

Huoltajana Taru on mielestään samanlainen nyt kuin aikoinaan omien lasten ollessa pieniä.

– Koska olen lapsenlapseni lähivanhempi, minä olen se, joka elää arkea ja pitää kiinni säännöistä. Muuten elämä olisi yhtä hurlumheitä koko ajan. Biologiset vanhemmat taas hemmottelevat poikaa karkeilla tai tavaralla aina tavatessa. Roolit ovat toisin päin kuin yleensä: vanhemmat lellivät ja mummi on se tiukkis.

Pääsääntöisesti Taru päättää kaikista Iiron asioista aina pukeutumisesta ja parturikäynneistä alkaen.

– Joissakin asioissa kysyn vanhempien mielipidettä. Kerron heille myös kaikista oleellisista asioista Iiron elämässä ja lähetän valokuvia reissuista tai uusista kampauksista.

Nykyisen asumisjärjestelyn on tarkoitus olla pysyvä.

– Olen alusta asti varautunut siihen, että Iiro asuu luonani siihen asti kuin on aikuinen. Väkisin en tietenkään pidä häntä itselläni, eli jos vanhemmat kokevat jaksavansa, niin he saavat hänet takaisin. Mutta pakko ei ole.

Taru pysyy kannassaan siitä huolimatta, että kaikilta osin seuraukset eivät ole olleet hänelle itselleen mukavia.

– Kavereillani ei ole lapsia, joten minulla ei ole enää hirveästi kavereita. Ehkä kaikkein raskainta oli, että sain kuulla aika paljon arvostelua, kun otin pojan luokseni asumaan. Jotkut tulivat jopa syyttämään minua perheen rikkomisesta. Silloin koin tarpeelliseksi sanoa, että vanhemmat jättivät hänet lastenkotiin, josta minä hänet hain.

Oma asema ei ole ollut myöskään virallisissa asioissa aivan yksinkertainen. Tarun täytyi tehdä järjestelystä tarkka selvitys sairaalaan ja Kelaan ennen kuin asiat alkoivat sujua.

– Biologiset vanhemmat ovat lain mukaan aina tärkeämpiä kuin lähihuoltaja, jolla on oheishuoltajuus lapseen. Vaikka jaan Iiron kanssa saman osoitteen ja olen hänestä täydessä vastuussa, aikaisemmin minulle ei välttämättä annettu tietoa Iiroa koskevista asioista.

– Sairaalasta esimerkiksi lähetettiin Iiroa koskevat paperit vain biologisille vanhemmille, vaikka tiedettiin, ettei lapsi asu heidän kanssaan edes samassa kunnassa. Tieto Iiron vammaistukipäätöksestä meni niin ikään vanhemmille, vaikka tuki maksetaan minulle eivätkä vanhemmat ole siihen millään tavalla osallisia. Kun yritin selittää tätä kuviota sairaalassa, sieltä soitettiin vielä vanhemmille, etten vaan huijaa.

Kaikesta huolimatta Taru uskoo, että kuka tahansa isovanhempi olisi hänen tilanteessaan tehnyt saman ratkaisun eli ottanut pojan luokseen asumaan. Lisäksi jaksamista helpottaa se, että ikänsä puolesta Taru voisi olla Iiron biologinen vanhempi.

– Kun Iiro kymmenen vuoden päästä ehkä muuttaa kotoa, olen 56-vuotias. Enhän minä ole vanha vielä silloinkaan!

– Monesti minua luullaankin Iiron äidiksi. Mutta poika kyllä korjaa aina kaikille, että mummi se on. Äiti ja isä ovat ihan selvästi erikseen.

Ja sanoivat muut järjestelystä mitä tahansa, kaikkein tärkeintä Tarulle on, että pojanpoika on onnellinen.

– Juuri äskettäin totesin Iirolle, että tiedätkös, että olet asunut minun luona jo kohta kolme vuotta. Hän huokaisi tyytyväisenä ja sanoi, että ”hyviä vuosia”, Taru nauraa.

*Henkilöiden nimet on muutettu.

Isovanhemman kielletyt tunteet

Mitä haasteita, paineita ja kiellettyjä tunteita isovanhemmuuteen liittyy? Siitä keskusteltiin Studio55.fi-ohjelmassa toukokuussa 2015. Vieraana oli perheneuvonnan koordinaattori Minna Oulasmaa Väestöliitosta.

Mainos

Osallistu keskusteluun

Uusimmat: Studio55.fi

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.