Mainos

Nata on puskaraiskattu kahdesti – ”Olen jatkuvasti valmiina syöksymään pakoon”

32-vuotias Nata* on raiskattu kaksi kertaa julkisella paikalla. Vei vuosia ennen kuin hän pystyi sanomaan: se ei ollut minun vika.

Minä ainakin tappelisin vastaan ja repisin silmät päästä ja menisin saman tien poliisille. Niin monet vähän etäisemmät tutut ovat tuntuneet ajattelevan, kun he ovat kuulleet Natan joutuneen raiskatuksi. Niin Natakin ennen ajatteli. Nyt se hävettää.

– Ihmiset eivät tajua, että yksi reaktio on se, että menee täysin kipsiin, Nata sanoo.

Nata raiskattiin ensimmäisen kerran syksyllä 2007. Ilta oli pimeä, lunta ei ollut vielä maassa. Nata oli käynyt mummonsa haudalla ja päättänyt oikaista kotiin tavallisesta poikkeavaa reittiä. Alikulkutunnelin kohdalla takaa kuului askelia ja kysymys: mitä kello on? Nata katsoi kelloa ja oli kääntymässä vastaamaan, kun hänen päänsä iskettiin seinään.

Seuraava muistikuva on pusikosta, jossa tuntematon mies raiskaa häntä. Tätä ei voi tapahtua. Minä vain kuvittelen tämän. Tämä on joku outo uni.

Nata ei tuntenut mitään, koska tavallaan hän ei ollut siinä. Mieli oli jossain muualla. Kuolemaa hän kyllä pelkäsi.

– Ajattelin, että jos tuo mies kykenee tällaiseen, niin totta helvetissä se pystyy myös tappamaan. Sitä paitsi eihän se voi jättää minua henkiin, kun olen nähnyt sen kasvot nenäni edessä.

Seuraavaksi Nata muistaa kompuroineensa tielle. Ainoa ajatus oli, että pitää päästä kotiin. Kotona hän kävi suihkussa ja meni nukkumaan.

Seuraavana aamuna koko tapahtuma oli pyyhkiytynyt pois mielestä.

– Muistan ihmetelleeni, miksi minulla on kipuja ja mustelmia ympäri kehoa. Ajattelin, että olen vain kompuroinut jossain. Tavallaan mieleni päätti, että sinä et ole tällä hetkellä siinä pisteessä, että voisit muistaa tämän, Nata sanoo.

Reaktiolle on nimikin: traumaperäinen stressihäiriö. Sellainen voi kehittyä esimerkiksi ihmiselle, joka on joutunut väkivallan kohteeksi ja kokenut voimakasta kauhua ja avuttomuutta. Muistiaukot, muistinmenetys ja tapahtumaan liittyvien muistojen torjuminen tietoisuudesta kuuluvat kaikki mahdolliseen oirekirjoon.

”Pääni sisällä ruoskin ja vihasin itseäni”

Seuraavana syksynä Nata oli menossa ohjaamaan kerhoa, kun hän ensimmäistä kertaa vuoteen kulki taas alikulusta, tosin eri alikulusta kuin aikaisemmin. Silloin se iski.

– Ajattelin, että olen tullut hulluksi ja muistan asioita, joita ei ole tapahtunut. Suurin piirtein juoksin kerholle. Oli ihan hirveää tajuta, että tämä on oikeasti tapahtunut, ja minä olen vuoden ajan unohtanut asian.

Kerholle päästyään Nata toimi niin kuin oli koulukiusattuna oppinut: veti kaiken sisäänsä ja hoiti velvollisuutensa.

– Sanoin toiselle ohjaajalle, että muistin juuri jotain tosi pahaa enkä välttämättä ole tänään ihan kunnossa. Kotona hajosin täysin ja suurin piirtein oksensin kaiken äidilleni.

Äiti vei Natan poliisilaitokselle tekemään rikosilmoituksen asiasta. He ymmärsivät, että ilmoitus tuskin enää auttaisi Nataa, mutta siitä voisi olla hyötyä, jos samalla alueella tapahtuisi jotakin vastaavaa.

– Poliisi suunnilleen saarnasi, että olisi pitänyt tulla saman tien kertomaan. Minusta ei ollut siinä vaiheessa selittämään, että kun en muistanut.

Nata kiitti onneaan siitä, ettei ollut tullut raskaaksi. Sukupuolitautitestitkin osoittautuivat puhtaiksi. Psyykkisellä tasolla hän ei kuitenkaan ollut kunnossa. Nata kävi puhumassa seksuaaliväkivaltaan erikoistuneelle hoitajalle kerran kuukaudessa puolentoista vuoden ajan, mutta tapaamisista ei ollut juuri hyötyä.

– Tuntui, että siellä enemmänkin vaihdettiin kuulumisia kuin puututtiin itse asiaan. Pääni sisällä ruoskin ja vihasin itseäni.

”Entä jos tämä ei jätäkään minua henkiin”

Suurimman osan raiskauksista tekee uhrille tuttu ihminen, jopa oma kumppani. Siksi on käsittämättömän huonoa tuuria, että Nata joutui puskaraiskaajan uhriksi toisenkin kerran. Se tapahtui syksyllä 2011, kun hän oli matkalla kotiin ohjaamastaan kerhosta.

– Nousin bussiin Vantaalla, mutta matkakortillani ei ollutkaan tarpeeksi rahaa. En löytänyt myöskään käteistä. Ajattelin, että okei, otan bussin vähän matkan päästä Helsingin puolelta, koska kaupungin sisäiseen lippuun matkakortin saldon pitäisi kyllä riittää, Nata kertoo.

Nata lähti kävelemään ison tien vartta. Ympärillä oli muutama talo, iso tehdashalli, metsää sekä omakotitaloalueen suuntaan lähteviä polkuja. Jonkin matkaa käveltyään Nata huomasi tien reunassa miehen, joka piteli kiinni rinnastaan kuin olisi saanut sairauskohtauksen.

– Menin auttamaan, niin kuin minut on opetettu tekemään. Seuraavaksi minulla olikin veitsi kurkulla.

Nata luuli, että mies ryöstäisi hänet. Mielessä ehti käydä, mitä arvokasta hänellä oli mukana.

– Sitten hän lähti työntämään minua metsään. Ajattelin, että ei taas.

Polun sivussa mies raiskasi Natan.

– Menin jälleen täysin kipsiin ja lamaannuin. Se on näköjään minun paniikkireaktioni. Pelkäsin, että entä jos tämä ei jätäkään minua henkiin.

Tekonsa jälkeen mies kuuli kauempaa pyörän kellon äänen ja lähti pakoon. Nata keräsi tavaransa maasta. Ainoa ajatus päässä oli jälleen kerran, että pitää päästä kotiin turvaan. Koko matkan hän itki hysteerisesti.

– Kun äiti sai minusta irti, mitä oli tapahtunut, menimme heti poliisiasemalle ja sieltä sairaalaan. Sairaalassa jouduin riisumaan kaikki vaatteeni ja pukeutumaan sairaalakaapuun. Minut tutkittiin läpikotaisin, jotta kaikki mahdolliset todisteet saataisiin talteen. Se oli nöyryyttävää, vaikka yritin pitää mielessä, että tämä on omaksi parhaakseni.

”Se tapahtui, ja se ei ollut minun vika”

Nata syyllisti itseään raiskauksista pitkään.

– Tajusin itsekin, miten harvinaista tällainen on. Pitikö kulkea yksin pimeällä! Mitäs menit auttamaan! Olisit tarkistanut, että bussikortilla on rahaa!

– Kenenkään ei tarvinnut selitellä minulle tapahtumaa tekijän kannalta parhain päin, koska hoidin sen ihan itse, mikä on hirveän sairasta, Nata puuskahtaa.

Nata arvelee, että itsesyytökset johtuivat osittain hänen taustastaan koulukiusattuna.

– Sieltä tuli sellainen ajatusmaailma, että jos minulle tehdään jotain, niin minun on täytynyt jotenkin provosoida sitä. ”Pojat on poikia, älä yllytä”.

– Osittain juuri siksi haluan nyt puhua asiasta. Haluan sanoa ääneen, että se tapahtui, ja se ei ollut minun vika.

Toipumisessa on auttanut intensiiviterapia, jossa Nata kävi kolmen vuoden ajan viikoittain.

– Vähitellen olen päässyt siihen pisteeseen, ettei jokainen tietyn kokoinen mies tietynlaisilla hiuksilla saa minua miettimään, onko se tuo. Enää en mene täysin paniikkiin, jos viereeni istuu joku, joka haisee vanhalta viinalta niin kuin toinen tekijöistä.

– Uskoisin, että tunnistaisin ensimmäisen tekijän. Toista en välttämättä, koska hänellä oli pipo päässä ja oli niin hämärää. Toisaalta vähän toivonkin, etten tunnistaisi, koska en tiedä, miten reagoisin siinä tilanteessa.

Perusluottamus ihmisiin ja varsinkin tuntemattomiin miehiin on rapistunut.

– Olen jatkuvasti varuillani ja valmiina syöksymään pakoon. Etenkin syksyisin ja pimeällä. Jos takanani kävelee joku, alan automaattisesti katsoa, että tuolla on talo ja valot päällä, siellä on joku kotona, voin juosta sinne. Avaimet vedän valmiiksi sormien väliin, jotta saisin huitaistua edes yhden kerran ennen kuin mitään tapahtuu.

– Valitsen myös vaikka kilometrin pidemmän reitin ihan vain sen takia, että pääsen valaistulle tielle, jossa kulkee muitakin. Alikulkutunnelin läpi en tänä päivänäkään pysty kävelemään rauhallisesti.

Tekijöitä ei löydetty

Natan parisuhde loppui toisen raiskauksen jälkeen.

– Emme harrastaneet seksiä yli vuoteen. Menin ihan lukkoon jokaisesta kosketuksesta enkä kyennyt minkäänlaiseen läheisyyteen. Ajatuskin siitä, että sylissä olo saattaisi johtaa seksiin, oli hirveä. Kaiken lisäksi mieheni suhtautui asiaan todella huonosti: hän otti torjunnat itseensä ja periaatteessa muutaman kerran onnistui syyllistämään minut harrastamaan seksiä. Pääni ei kestänyt sitä, joten lopetin suhteen.

Nykyisen miehensä Nata on tuntenut kuusi vuotta. He olivat ystäviä ennen kuin alkoivat seurustella. Nyt he ovat naimisissa ja 2,5-vuotiaan lapsen vanhemmat.

– Läheisyys oli nykyisenkin kanssa aluksi vaikeaa, mutta hän tuntui turvalliselta eikä painostanut minua mihinkään. Kun tajusin, että homma etenee täysin minun ehdoillani, jotain sisälläni vapautui. Ilman pakkoa toista oli paljon helpompi lähestyä.

– Miehelläni oli sellainen asenne, että sano, mitä hän tekee – hän ei edes koske, ellen minä pyydä. Sen ansiosta luottamus kasvoi ja parisuhteestamme tuli vahva.

Natan raiskaajia ei ole koskaan löydetty. Toisen tapauksen tutkintaa hankaloitti se, ettei Nata pystynyt antamaan miehestä tarkkoja tuntomerkkejä tai ollut varma, oliko raiskaus tapahtunut Vantaan vai Helsingin puolella. Poliisit pompottelivat keskenään sitä, kenelle asia kuuluu.

– Ajatus siitä, että tekijät todennäköisesti jatkavat elämäänsä eivätkä koskaan jää kiinni, on jotenkin epäreilu. Minä, uhri, olen se, joka joutuu kantamaan näiden rikosten seuraukset.

– Sen tiedän, että tällaista asiaa ei pidä miettiä yksin. Kannattaa puhua lääkärille, ystävälle, terapeutille, jollekin. Jos sitä hautoo sisällään, siitä ei pääse irti. Ei siitä muutenkaan välttämättä pääse, mutta sen pystyy jättämään taka-alalle, Nata sanoo.

*Haastateltavan nimi on muutettu.

Raiskaustuomio koettelee maallikon oikeustajua

Huomenta Suomessa puhuttiin raiskaustuomioista kesäkuussa 2015. Miksi jokin teko ei olekaan törkeä? Onko julkisuus todella syy lieventää tuomiota? Vieraina oli Rikosseuraamuslaitoksen pääjohtaja Esa Vesterbacka sekä MTV Uutisten rikostoimituksen päällikkö Jarkko Sipilä.


Mainos

Osallistu keskusteluun

Uusimmat: Studio55.fi

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.