Mainos

Minna, 46, sai aivoinfarktin nuorena – vasen näkökenttä pimeni pysyvästi

Minna Hyvönen sai aivoinfarktin 28-vuotiaana. Sen seurauksena hänen vasen näkökenttänsä pimeni pysyvästi.

Minna oli kärsinyt pitkään voimakkaista migreenikohtauksista. Migreenit aiheuttivat huonovointisuutta ja rajua oksentelua. Pahimmillaan päätä särki niin paljon, että jopa hiusten kampaaminen teki kipeää.

Heinäkuussa 1997 tuli taas uusi migreenikohtaus. Tai sellaiseksi Minna sitä ensin luuli. Kohtauksen jälkeen Minnaa huimasi ja hänellä oli outo olo. Suoraan käveleminen oli vaikeaa, eikä hän enää nähnyt kunnolla vasemmalle puolelleen. Hän alkoi törmäillä esineisiin ja ihmisiin.

Minna ei voinut kuvitellakaan, että kyseessä voisi olla jotain vakavaa. Hänhän oli perusterve 28-vuotias nuori nainen. Minna arveli, että ehkä hänen silmänsä ovat vain väsyneet liiallisesta piilolinssien käytöstä.

– Minulla ei ollut halvausoireita, puhe ei ollut sammaltavaa. Minulla ei ollut mitään sellaista, mistä olisin voinut ymmärtääkään, että hakeudu heti hoitoon. Minä tosissaan ajattelin, että se johtuu ihan jostain väsymyksestä, mutta en suinkaan, että minulla olisi aivoinfarkti.

Outoja oireita kesti viikon verran. Lääkäriin Minna hakeutui vasta, kun hänen työkaverinsa epäili, että kyseessä voisi olla jotain aivoperäistä.

Aluksi epäiltiin aivokasvainta

Terveyskeskuslääkäri teki raakaneurologiset tutkimukset, mutta ei huomannut mitään hälyttävää. Hän kehotti Minnaa tulemaan takaisin viikonlopun jälkeen, mikäli oireet eivät helpota.

Oireilu jatkui, ja Minna palasi terveyskeskukseen. Silloin lääkäri konsultoi isomman sairaalan neurologia, joka ymmärsi heti tilanteen vakavuuden.

– Lääkäri sanoi, että nyt on sellainen tilanne, että lähdet välittömästi aluesairaalaan tutkittavaksi. Nyt siellä päässä on oikeasti vikaa, jotakin tutkittavaa. Tämä ei ole enää siitä kiinni, että sinulla olisi silmät väsyneet.

Savonlinnan keskussairaalassa Minnalle tehtiin näkökenttätutkimus, mutta magneettikuvauslaitteita Savonlinnassa ei silloin ollut. Minna lähetettiin Lappeenrantaan jatkotutkimuksiin.

– Siinä vaiheessa kun lähdin sinne magneettikuvaan, lääkäri oli sitä mieltä, että etsimme aivokasvainta. Minä menin ihan sokkiin ja aloin itkemään, että minulla on kaksi pientä lasta, ja kuolenko minä nyt?

Magneettikuvauksessa selvisi, että kasvaimen sijaan kyseessä olikin aivoinfarkti, joka on vienyt vasemman näkökentän kummastakin silmästä.

Näkö ei koskaan palaudu ennalleen

Minnalle määrättiin veren hyytymistä estävä lääkitys, jota hän tarvitsee edelleen päivittäin. Lääke ehkäisee uusien tukosten syntymistä, mutta aivoinfarktin aiheuttamat vammat eivät koskaan korjaudu.

Kuntoutuminen alkoi, kun Minna palasi kotiin neljä- ja viisivuotiaiden poikiensa luokse. Sopeutuminen rajoittuneeseen näkökenttään vaati totuttelua niin äidiltä kuin lapsiltakin.

– Koitin lapsille havainnollistaa, millainen äidin näkökenttä on: Jos minä kävelen ja katson eteenpäin, ja sinä tulet tuolta vasemmalta, niin minä en välttämättä huomaa sinua tuolta silmäkulmasta. Siinä usein kävikin sitten niin, että kävelin vähän lasta tai pöydänkulmaa päin.

Vaikka Minna on jo tottunut elämään näkövammansa kanssa, aivoinfarktin jättämät jäljet ovat yhä arjessa läsnä. Hajamielisyys on lisääntynyt, ja asioihin pitää keskittyä erityisen huolellisesti etenkin väsyneenä.

– Jos olen väsynyt tai stressaantunut, huomaan että sitten tulee stipluja niin, että minulla on vasen puoli jalasta mustelmilla kun kävelen päin pöydänkulmia. Joskus lasken kädestäni huolimattomasti jonkin tavaran tai papereita, eivätkä ne menekään pöydälle vaan vähän ohi, ja sitten ne ovat lattialla.

Minna saattaa vahingossa myös törmätä ihmiseen, joka lähestyy ennalta arvaamatta häntä vasemmalta puolelta.

Jälkihoito jäi puutteelliseksi

Kun omalle kohdalle osuu vakava sairastuminen, asian käsittelyyn olisi tärkeää saada myös henkistä tukea. Sitä Minna olisi kaivannut enemmän. Näkövammaisten keskusliiton järjestämä viiden päivän sopeutusvalmennuskurssi oli tarpeellinen, mutta ei riittävä.

– Minulle lääkäri sanoi, että kun olet tuollaisella asenteella ja huumorilla varustettu nuori nainen, niin selviät mistä vaan. Että se oli se tuki siihen kohtaan.

– Kun tulee tällainen vakava sairastuminen, oli se sitten aivoinfarkti tai syöpä tai mikä tahansa, niin todella tärkeää olisi se, että siinä välittömästi ainakin tarjotaan psyykkistä ensiapua.

Koska Minna ei saanut sairastuttuaan riittävää tukea, käsittelemättömät tunteet nousivat myöhemmin uudestaan pintaan.

– En ollut sairastamisen aikana saanut käsitellä turvallisesti kenenkään ammatti-ihmisen kanssa valtavaa kuolemanpelkoa ja hätää lapsista. Uuden kriisin kohdatessa asiat nousivat jälleen pinnalle.

Minna toivoo, että ammattihenkilöt muistaisivat aktiivisesti tarjota henkistä ensiapua kriisin kohdanneelle ihmiselle.

– Kouvolan sosiaali- ja kriisipäivystyksessä työskennelleenä tiedän työnikin kautta, kuinka tärkeä asia se on.

Sokissa oleva ihminen ei aina edes ymmärrä tarvitsevansa apua.

– Jos kysyt sokissa olevalta ihmiseltä, että tarvitsetko jotain kriisiapua, niin moni vastaa ettei tässä mitään hätää ole tai apua tarvita, että kyllä minä selviän.

Myös läheisten tuki on tärkeää. Perheensä ja läheistensä tuella Minna selvisi aivoinfarktin aiheuttamasta elämänmuutoksesta ja oppi elämään näkökenttäpuutoksensa kanssa.

Elämässä voi käydä hyvin

Minna ei ole antanut aivoinfarktin lannistaa, päinvastoin. Kaksi vuotta infarktin jälkeen hän hakeutui lastenohjaajakoulutukseen. Sieltä valmistuttuaan hän jatkoi ammattikorkeakouluun sosionomiopintojen pariin ja valmistui sosionomiksi.

Nyt 46-vuotias Minna työskentelee sosiaalipalveluohjaajana, mutta aikoo jatkaa sosiaalialan opintoja vielä yhteiskuntatieteiden maisteriksi asti.

Aivoinfarkti tuli aikanaan niin yllättäen, että se pysäytti ja syvensi elämänarvoja. Näkökenttämuutos muistuttaa päivittäin siitä, että elämää ei pidä ottaa itsestäänselvyytenä.

– Tavallaan ne kliseiset lauseet, että elämä on ainutlaatuista, ja tulisi nauttia jokaisesta päivästä täysillä, vaikka tulisi vanhoja mummoja taivaalta, jotenkin pitävät paikkansa.

Minna muistuttaa, että vakavan sairastumisenkin jälkeen elämällä on paljon annettavaa.

– Ehkä parhaimmillani haluaisin olla sellainen esimerkki, että vaikeuksistakin voi mennä eteenpäin, jokainen toki omalla tahdillaan. Voi kouluttautua ja päästä asioissa eteenpäin vaikka tällainen sairaus olisikin.

Miten estän aivoinfarktin? 

Tästä keskusteltiin Studio55.fi-ohjelmassa neurologian professori Markku Kasteen kanssa toukokuussa 2015. Katso haastattelu!

Mainos

Osallistu keskusteluun

Uusimmat: Studio55.fi

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.