Mainos

Maarit masentui pahasti: Toivoin vastasyntyneen lapseni kuolevan

Reilut 20 vuotta sitten Maaritin perheeseen syntyi kauan odotettu esikoinen. Keisarileikkauksella syntynyt tyttö oli terve, ja kaiken piti olla hyvin. Tuore äiti kuitenkin kärsi vakavasta masennuksesta ja toivoi tytön kuolevan.

Kolmekymppinen Maarit oli miehensä kanssa yrittänyt lasta jo muutaman vuoden ajan. Ensimmäinen raskaus päättyi keskenmenoon, mutta lopulta onnisti. Fyysisesti kaikki meni niin kuin pitikin, mutta raskauden jatkuessa Maaritin mieli musteni.

– Olin todella ahdistunut ja tuskainen, ja minusta tuntui, etten halua lasta. Mutta ei sellaista voinut ääneen sanoa, koska minunhan kuului olla onneni kukkuloilla, Maarit kertoo.

Hän ei siis hiiskunut synkistä mietteistään kenellekään, ei edes miehelleen. Eiväthän sellaiset ajatukset olleet sopivia tulevalle äidille. Mutta mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä synkemmäksi hänen mielensä kävi.

– Toivoin joka päivä, että lapsi kuolisi kohtuuni.

Kuin elinkautinen vankeustuomio

Kun lapsi lopulta syntyi, Maarit ei tuntenut sitä kohtaan mitään. Toipuessaan sairaalassa keisarileikkauksesta hän koki, että oli ollut jossakin muussa operaatiossa, eikä suinkaan tuntenut synnyttäneensä. Asian todellisesta laidasta muistuttivat vain ne hetket, jolloin lapsi tuotiin imetettäväksi.

Missään vaiheessa Maarit ei tuntenut itseään äidiksi, vaan ennemminkin elinkautisvangiksi, joka ei koskaan enää pääsisi vapaaksi siitä rautavanteesta, joka hänen rintaansa puristi.

– Sitä ahdistusta on todella vaikea kuvailla. Olisin halunnut lapsesta eroon heti, mutta en uskaltanut sanoa mitään. Olin lähellä psykoosia.

– Kun kävin suihkussa, purin nyrkkiäni ja huusin ahdistustani ulos niin kovaa kuin kurkusta lähti, mutta kukaan ei kuullut.

Ainoa ihminen, joka vaistosi jonkin olevan pahasti vinossa, oli eräs vanhempi hoitaja, joka sanoi Maaritille, että senkun vaan puet päällesi ja lähdet. Hän ei olisi ensimmäinen, joka jättäisi vauvansa synnytyslaitokselle. Ajatus oli houkutteleva, mutta koska Maarit oli naimisissa, se ei ollut mahdollista.

"En halunnut herätä uuteen aamuun"

– Tilanne vain paheni, kun pääsin vauvan kanssa pois synnytyslaitokselta. Lähdin heti autolla ajamaan pois jonnekin. Ajoin talla pohjassa ilman päämäärää ja itkin ja huusin. Suunnittelin ajavani päin rekan nokkaa tai kohti kallion seinämää, mitä tahansa kunhan tuska loppuisi.

Maarit palasi kuitenkin kotiin ehjin nahoin, mutta itsetuhoiset ajatukset eivät loppuneet siihen, vaan hänen mielensä askarteli kaiken aikaa sen parissa, miten kaiken saisi loppumaan.

– Koti ei tuntunut enää omalta. Tuntui, kuin sen olisi vallannut joku, joka halusi pilata elämäni. Joka ilta, kun menin nukkumaan, toivoin, että yön aikana jompi kumpi meistä kuolisi.

Hätää ei otettu tosissaan

Maarit kuvailee päässään pyöriviä ajatuksia mustaksi möykyksi, jonka sisään ei enää montaakaan järjenhiventä mahtunut. Jokin kuitenkin esti häntä vahingoittamasta lastaan, vaikka kaukana se ei ollut. Hän kertoo vain seisoneensa vauvan sängyn vieressä ja tuijottaneensa vauvaa ajatellen vakavasti tappavansa sen.

– Pelkäsin itseäni ja sitä, mitä voisin tehdä. Joka kerta, kun lapsi huusi, ajattelin tappavani sen. Jokin järjen ääni kuitenkin esti minua tekemästä sitä, ja tärisin kuin horkassa, ja päässäni kävi kohina.

Lopulta Maarit ymmärsi, että hänen on pakko kertoa ajatuksistaan jollekin. Kun terveydenhoitaja tuli kotikäynnille, Maarit sanoi suoraan olevansa vaarallinen, ja että lapsi pitää viedä pois. Terveydenhoitaja kuitenkin vain totesi, että ajatukset olivat ihan normaaleja, ja että ne haihtuisivat ajan kanssa.

– Noin viikon kuluttua kotiutumisesta tein ratkaisuni ja sanoin miehelleni keskellä yötä, että nyt viedään tuo huutava lapsi pois täältä.

– Ajoimme sairaalaan, ja veimme tytön lastenosastolle. Hoin vaan, että en ota sitä mukaan, jätän sen tänne, sillä päässäni ei ollut ainoatakaan järjellistä ajatusta. Minun oli vaan pakko päästä siitä kaaoksesta ulos.

Seuraavat viikot kuluivat niin, että tyttö oli välillä sijaisperheessä ja välillä kotona. Samaan aikaan Maarit yritti etsiä itselleen apua, sillä vihantunteet lasta kohtaan eivät laantuneet.

– Soitin läpi kaikki mahdolliset mielisairaalat, ja lopulta saimme paikan eräästä kuntoutuskeskuksesta, jonne menimme tytön kanssa. Olimme siellä yhdessä kuukauden, minkä jälkeen minä olin siellä vielä yksin toisen kuukauden. Mutta emme saaneet apua, he eivät tienneet miten olisi pitänyt toimia.

Päätös luopua lapsesta ei ollut helppo

– Kun pääsimme palasimme kotiin, kaaos päässäni jatku. Sain hirveitä raivokohtauksia ja kävin mieheni kimppuun. Olin sairaalloisen mustasukkainen miehestäni, joka oli ihan ymmällään. En mieltänyt lasta lapseksi, vaan joksikin, joka yritti tulla minun ja mieheni väliin.

Tilanne oli aivan sietämätön, ja lopulta lapsi annettiin kokonaan pois. Pian sen jälkeen Maarit otti eron miehestään ja muutti muualle.

– Kaikesta huolimatta päätös ei ollut helppo, vaikka muita vaihtoehtoja ei ollut. Siinä mielentilassa en pystynyt tekemään järkeviä ratkaisuja tai päätöksiä. Minua ohjasivat vain oma kaoottinen mieleni ja sairastunut tunne-elämäni. Minun oli pakko päästä siitä tilanteesta ulos ja suojeltava lastani.

– Nyt, yli 20 vuotta myöhemmin, pidän yhteyttä tyttäreeni, ja hän tietää miksi minun oli annettava hänet pois omista käsistäni. Yritämme rakentaa suhdetta toisiimme.

Myytti pullantuoksuisesta äidistä ahdistaa

– Minun oli pakko aloittaa alusta ja rakentaa omaa elämääni uusiksi.

Ajan myötä kaaos Maaritin päässä selvisi pikkuhiljaa, ja nykyisin hän on sinut tapahtuneen kanssa. Silti hän ihmettelee edelleen, kuinka on mahdollista, ettei heitä pystytty auttamaan. Hän pohtii myös, missä on vika, kun aina silloin tällöin saa lukea äideistä jotka ovat pahoinpidelleet tai jopa tappaneet vauvansa.

– Viha omaa lasta kohtaan on edelleen tabu, ja myytti täydellisestä, pullantuoksuisesta äidistä on voimissaan. On varmasti muitakin äitejä, jotka ovat yhtä sekaisin kuin minä olin. Ja jotkut antavat tilanteen riistäytyä käsistä, kun eivät uskalla luopua lapsestaan pelätessään ulkopuolisten tuomitsemista ja syyttämistä.

Maarit kuitenkin vakuutta, että kun antaa lapsensa turvaan ja hakee sillä aikaa apua tilanteeseen, sitä päätöstä ei tarvitse katua. Ei adoptio ole ensimmäinen asia, vaan vain lapsen sijoittaminen turvalliseen paikkaan väliaikaisesti.

– Sisimmässäni toimi kaikesta huolimatta oikea äiti, joka halusi suojella lastaan, joten annoin hänet turvaan omista käsistäni. Se oli kuitenkin hyvin raskas päätös. Jos saisin nyt valita miten toimisin tuossa tilanteessa, en antaisi lastani adoptioon, koska se on lopullinen tila. Sijaisperheeseen kyllä.

– Jos voin edes yhden naisen kuormaa keventää kertomalla omasta kokemuksestani, olen tehtäväni täyttänyt eikä tämän kertominen ollut turhaa.

Studio55.fi/Elina Rantalainen


Onko sinulla tarina kerrottavanasi?

Studio55.fi etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.

Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä tarinasi lomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.

Mainos

Osallistu keskusteluun

Uusimmat: Studio55.fi

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.