Mainos

Liisa sairastui Parkinsonin tautiin vain 38-vuotiaana

Parkinsonin tauti on muuttanut Liisa Alasalmen elämän, mutta Liisalle sairaus ei kuitenkaan ole koko elämä. Minussa on paljon muutakin kuin tämä Parkinson, hän sanoo.

Kuusitoista vuotta sitten Liisa Alasalmi huomasi vasemman peukalonsa alkaneen vapista. Liisa hakeutui terveyskeskukseen, mutta kokeissa ei huomattu mitään erityistä.

Vapina kuitenkin jatkui, ja puolen vuoden kuluttua Liisa päätti mennä yksityislääkärin juttusille. Lääkäri totesi heti, että kyse oli Parkinsonin taudista.

– Silloin en tiennyt koko sairaudesta mitään. Mietin kuinka kauan elän, miten perhe sairauteen suhtautuu ja kuinka kauan selviydyn itsenäisesti. Ne olivat kysymyksiä, joihin vain aika toi vastaukset.

Maatalon emännälle diagnoosi tiesi suuria muutoksia elämään.

– Siinä vaiheessa asiat piti miettiä uudelleen, ja päätimme lopettaa lypsykarjan pitämisen.

Neurologi suositteli Liisalle eläkkeelle jäämistä, mutta se oli vaikeaa. Vasta kolmannella kerralla Liisa suostui ehdotukseen.

Kaikki tunteet pitää tuntea

Liisa päätti antaa itselleen luvan käydä kaikki sairauden aiheuttamat tunteet läpi. Oli aika surra ja vihata, pelätä ja hävetä ja loppujen lopuksi aika hyväksyä asia. Liisa uskoo päässeensä sinuiksi sairautensa kanssa juuri siksi, ettei hän jättänyt tunteitaan käsittelemättä.

– Tähän sairauteen liittyy erityisesti häpeä tunne. En tiedä mistä se johtuu, Liisa pohtii.

Muutama vuosi diagnoosin jälkeen Liisa erosi miehestään ja muutti maalta hetkeksi kaupunkiin.

– Se oli aika radikaali temppu, ja moni sanoi minua rohkeaksi. Siinä oli muutama seurusteluyrityskin, mutta kaipa minulla oli syvällä arvet. Ajattelin, ettei kukaan voisi minua rakastaa, kun kerran avioliittokin kaatui tähän asiaan. Jollain tapaa kaupungissa asuminen oli kuitenkin hyvä kokemus, vaikka sittemmin muutin takaisin maalle.

Oma asenne auttaa

Pienessä maalaiskunnassa Liisa viihtyy hyvin. Sairaus on hitaasti etenevää laatua, ja Liisa elää edelleen täysin itsenäisesti.

– Lapset käyvät minua tapaamassa, ja tyttäreni asuu sadan metrin päässä. Hänellä on viisi lasta, ja he ovat oikeita pikkukuntohoitajia. Nautin joka hetkestä heidän kanssaan.

Kotiinsa Liisa ei ole koskaan suostunut jäämään piilottelemaan itseään.

– En ole koskaan kokenut syrjintää. Olen ulospäin suuntautunut ihminen, ja lähden mukaan asioihin aina kun kynnelle kykenen.

Kymmenen vuotta sitten Liisa kävi läpi leikkauksen, jossa hän sai neurostimulaattorin. Se on helpottanut elämää paljon.

Pitkille reissuille Liisa ei kuitenkaan enää uskalla yksin lähteä, mutta aika kuluu kotipuolessakin erilaisten harrastusten parissa. Käsityöt, maalaaminen ja kirjoittaminen ovat Liisan henkireikiä.

Vertaistukea Liisa ei ole juuri kaivannut.

– Olin yhdistyksessä jonkin aikaa ja sain muutaman ystävän. En kuitenkaan halua, että elämäni pyörii liikaa sairauden ympärillä. Elämässäni on paljon muutakin kuin Parkinsonin tauti. Se on vain osa minua.

Studio55.fi/Tuuli Lindgren

Kuvat: Colourbox.com


Onko sinulla tarina kerrottavanasi?

Studio55.fi etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.

Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä tarinasi lomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.

Mainos

Osallistu keskusteluun

Uusimmat: Studio55.fi

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.