Kullankaivajana 62 vuotta: Risto etsii yhä suurta aarretta

Kun Risto pääsi ensimmäisen kerran Lemmenjoelle, paikka kuhisi kullankaivajia. Nyt 62 vuoden päästä Risto viettää kaivauksellaan aikaa yksinään. Miten kullankaivaminen on muuttunut, ja mikä ihme ajaa miehen karuun erämaahan kesästä toiseen?

Risto Mäkipuro oli kymmenen vanha vuonna 1951, kun hän saapui ensimmäisen kerran Lemmenjoelle isänsä mukana. Isä oli toimittaja, joka teki juttuja Pohjois-Lapin kullankaivajista. Ja oli hänellä omakin valtaus. Siellä kullankaivua ja erämaaolosuhteita käsitteleviä kirjoja ahminut Risto pääsi kokemaan, mitä kullankaivajan työ käytännössä on.

– Kirjoista saatu kuva oli tietenkin erilainen, mutta en voi sanoa pettyneeni. Näin jälkeenpäin muistellessa tuntuu, että todellisuus oli välillä ennakkokuvitelmia ihmeellisempi, Risto tuumaa.

Kahtena ensimmäisenä kesänä Riston perhe majoittautui teltassa.

– Se oli joskus tuskallista, kun oli niin kylmää ja kosteaa. Kun tuuli kääntyi pohjoiseen, satoi koko ajan, ja kosteus tunkeutui joka paikkaan. Polttelimme metsästä haettua tervaskantoa, ja sen ääressä vaatteet sai onneksi kuivattua hetkessä, Risto kuvailee.

Töitä tehtiin seitsemän tuntia päivässä. Vapaa-aikana levättiin ja laitettiin ruokaan. Joskus leiriin eksyi retkeilijöitä, joita piti huoltaa.

– Yhdet hollantilaiset olivat olleet viikon eksyksissä. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, joten he yrittivät piirtää meille kauraryynin kuvia. Muistivihkosta he sitten löysivät oikean sanan ja tiedustelivat: ”Can we hire kauraryynipuuro?”, Risto muistaa.
 
Isä teki haastatteluja, ja samalla Ristokin kuuli vanhojen konkareiden muisteluja. Pääkämpällä pidettiin ennen vanhaan tanssit, jossa miehet pääsivät pyörittämään kokkityttöjä veivattavan grammarin sävelten tahtiin. Myös kullankaivamisen arvokkaat niksit Risto oppi legendaarisilta mainareilta.

– Neljän hengen porukka, Jaakko Isola, Kullervo Korhonen, Jukka Pellinen ja Heikki Kokko, löysi vuosien aikana kultaa kymmeniä kiloja. Opin heiltä jalkarätin käärimisen, ja Kultasilmä-Kokko opetti minut vaskaamaan. Asuimme jonkin aikaa samassa kämpässä ja saimme heiltä ensiarvoista tietoa kullankaivamisesta, Risto kertoo.


Kehnot kulkuyhteydet


Kullankaivun kausi alkoi kesäkuun alussa, kun routa hellitti otteensa maasta. Risto muistelee, että vene pääsi Lemmenjoen läpi yleensä toukokuun lopussa. Joskus jäitä hakattiin vielä kesäkuussa.

Kun Risto aloitteli uraansa, kulkuyhteydet Lemmenjoelle olivat huonot. Inarin ja Ivalon sillat oli poltettu Lapin sodassa, ja ne oli korvattu losseilla. Venematka kesti tuolloin vuorokauden, kun nykyään sen taittaa reilussa tunnissa.

– Kaivussa tarvitaan paljon tarvikkeita, kaksisataa kiloa henkilöä kohti. Niitä tuotiin kaivauksille veneellä sekä lentokoneella, Risto valottaa.

Sodan aikana hävittäjälentäjänä toiminut mies toimitti kullankaivajille varaston täydennystä. Joskus hänen kyydissään saattoi itsekin päästä kaivauksille.

Risto muistaa kerran, kun lentäjä toi tilauksesta lisäruokatarvikkeita. Miehet olivat kaivamassa montulla, kun heidän huomionsa kiinnittyi matalalla lentävään koneeseen, josta putosi paketteja. Viimeisessä laatikossa oli näkkileipää, joka ilmalennon seurauksena oli murskautunut pieniksi muruiksi.

Joskus lähdettiin pariksi päiväksi kalaan muonavarastoa täydentämään. Ruoka oli kallista, eikä syrjäseudulle kannettu yhtään ylimääräisiä tuotteita. 

– Meillä oli mukana ruokia, jotka sisältävät mahdollisimman vähän vettä. Ruokalistalla vaihtelivat purkkiliha, kuivaporo, suolaläski, herneet ja makaroni. Peruna oli harvinaista herkkua, sillä se sisälsi vettä, Risto sanoo.


Kullankaivun kulta-ajat


Risto ehti vielä nähdä Lemmenjoen vilkkaimmillaan. Vuonna 1951 kullankaivajia oli parisataa, ja heistä useimmat tienasivat kullankaivamisella elantonsa. Kun Korean sota loppui, kullan arvo romahti ja samalla kaivuinto.

– Vuonna 1952 toiminta Lemmenjoella oli jo vähäistä. Teimme veljeni kanssa valtauksen ja kaivoimme koko kesän. Seuraavana kesänä seudulla näkyi enää muutama hahmo. Se oli jyrkkä muutos, Risto toteaa.

Ristokin luki itselleen ammatin ja on pitänyt kullankaivamisen lisäansionaan. Rakennusinsinööriksi kouluttautunut Risto on erikoistunut puusiltojen suunnitteluun, ja hän on hyödyntänyt osaamistaan Afrikassakin.

– Haaveissa olikin joskus, että viettäisin talvet Afrikassa ja kesät Lemmenjoella. Yhtenä vuotena sitä kokeilin, mutta sen jälkeen olen viettänyt koko vuoden Suomessa, Risto kertoo.

Kullankaivaminen 62 vuoden aikana on ollut Ristolle taloudellisesti kannattavaa. Uransa suurimman kultakimpaleen Risto löysi veljensä kanssa vuonna 1979.

– Olin juuri ostanut moottorikäyttöisen pumpun. Kun pumppu imaisi viimeiset mudat kaivamastamme montusta, pohjalla kiilsi tähden lailla 17,5 gramman painoinen kultahippu, Risto muistelee.


Aarteen etsimisen palo


Kaivutöissä on omat vaaransa, mutta Risto tuumaa sen kuuluvan asiaan. Kerran Risto kaivoi yksin syvässä montussa kun pintakivi irtosi paikaltaan. Mies aavisti tapahtuvan ja ehti napata vettä imevän moottoripumpun imupään mukaansa ja nousta montusta.

– Jos jalka olisi jäänyt kiven alle, en olisi päässyt mihinkään. Moottoripumpusta olisi jossain vaiheessa loppunut bensa ja monttu ruvennut täyttymään vedellä, Risto maalailee.

Viime aikoina Risto on ollut kaivauksilla yksin. Hänen nykyiselle valtaukselleen ei kuulu kännykkä, eikä radio. Satelliittipuhelinta mies ei ole tohtinut hankkia. Tuttuja kaivajia käy tervehtimässä silloin tällöin.

Ennen kaivauksilla oltiin kesäkuusta elokuuhun. Nyt Risto viettää erämaan rauhassa kaksi kolmen viikon jaksoa. Vaikka 1970-luvulta eteenpäin käynnistyi uusi kultainnostus, kaivaminen on Riston mukaan vähentymässä Lemmenjoella.

– Viime kuussa siellä oli yleinen masennus, johon on syynä viranomaisten vihamielisyys. Koneellinen kaivaminen ei ole enää sallittua. Minäkin suunnittelin kaivinkoneen, ja ehdin käyttää sitä kolmena kesänä ennen kuin metsähallitus kielsi sen, Risto harmittelee.

Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta Risto ei aio vielä lopettaa. Lapiolla ja rautakangella kaivaminen on raskasta työtä, mutta terveys on kestänyt kohtuullisesti. Kaivauksille Riston ajaa aina uudestaan aarteen löytämisen halu.

– On aina palo päästä näkemään montun pohja. Se kiihdyttää pulssia, mutta ei näytä onneksi vaikuttavan terveydentilaan. Tiedän, että nykyisellä valtauksellani piilee aarre, joka vain odottaa löytäjäänsä, Risto summaa.

Kuvat: Colourbox.com

Lue myös:

    Uusimmat