Mainos

Keuhkofibroosi oli viedä Anna-Liisan hengen – keuhkonsiirto pelasti

Anna-Liisa, 67, sai diagnoosin keuhkofibroosista ja muutaman vuoden elinaikaa. Keuhkonsiirto pelasti kuitenkin hänen henkensä.

Keväällä 2007 alkoi tuntua, että happi loppuu ja voimat vähenevät. Eläkkeellä oleva Anna-Liisa huomasi hengästyvänsä helpommin. Kesällä selvisi, että hän sairastaa tuntemattomasta syystä tullutta keuhkofibroosia, joka arpeuttaa vähitellen keuhkorakkulat toimimattomiksi, jolloin ne eivät enää pysty käsittelemään happea.

Anna-Liisa ei tiennyt sairaudesta mitään ja koki, ettei hänelle myöskään kerrottu siitä diagnoosin aikaan tarpeeksi.

– Ainoa tieto minkä sain, oli että on kaksi-kolme vuotta elinaikaa ja mitään ei voida tehdä. Lääkkeet saattavat pidentää elinaikaa, mutta parantaa ei voida mitenkään.

Keuhkofibroosi eli keuhkojen sidekudoistuminen on yksi yleisimmistä keuhkonsiirron syistä Suomessa, mutta siitä ei puhuttu aluksi vaihtoehtona Anna-Liisalle. Lääkärin mielestä tuolloin 60-vuotias Anna-Liisa oli liian iäkäs keuhosiirrännäisen saajaksi. Tieto sairaudesta ja sen parantumattomuudesta aiheutti monen kuukauden masentumisen.

– Sitä tunsi elävänsä terveen ihmisen elämää ja yhtäkkiä sanottiin, että mitään ei ole tehtävissä ja se on loppu sitten.

”Tiesin etten selviä, jos en pääse leikkaukseen”

Seuraavan vuoden kevättalvella Anna-Liisa sai Hengitysliiton kautta kuitenkin helpottavia uutisia. Elämä ei välttämättä olisi ohi muutamassa vuodessa, sillä jotkut olivat pärjänneet fibroosin kanssa toistakymmentä vuotta. Vielä parempia uutisia oli luvassa.

Kevättalvella 2009 Anna-Liisa oli sairaalassa osastolla hengitysoireiden takia, kun paikalla ollut lääkäri sanoi pohtineensa keuhkolääkäreiden kanssa, olisiko Anna-Liisa valmis keuhkonsiirtoon.

– Sanoin, että minulla on tasan kaksi vaihtoehtoa ja se toinen on vielä huonompi. Kun elinaikaa ei ole annettu sen enempää, niin olen valmis (keuhkonsiirtoon). Helpompi se on, jos siihen kuolee kuin tukehtumalla.

Kun mahdollisuutta leikkaukseen selvitettiin, oli Anna-Liisa kotona sähköllä toimivan happirikastimen kanssa. Liikkuminen oli miltei mahdotonta, ainoastaan paikallaan olo ja makaaminen eivät hengästyttäneet. Ruokakin oli laitettava aviomiehen avustuksella tuolilla istuen. Mies toimikin Anna-Liisan omaishoitajana muutamat viimeiset kuukaudet ennen leikkausta.

Uloslähteminen oli myös vaivalloista, sillä hänen oli kannettava mukanaan nestehappisäiliötä. Loppuaikoina Anna-Liisa joutui turvautumaan myös pyörätuoliin, sillä hän ei jaksanut kävellä paria-kolmeakymmentä metriä enempää kerrallaan lisähapesta huolimatta.

– Silloin, kun olin todella huonossa kunnossa, tiesin etten kauaa selviä, jos en pääse leikkaukseen.

Lentävä lähtö leikkaukseen

Kesällä 2010 Anna-Liisa sai tiedon, että hän tulisi pääsemään keuhkonsiirtoleikkaukseen, mutta tarkkaa ajankohtaa oli mahdotonta sanoa. Kun elinsiirron saajalle löytyy sopivat keuhkot, pitää sairaalaan päästä nopeasti, sillä keuhkot on siirrettävä kuuden tunnin kuluessa elimen irrotuksesta.

Syyskuussa Anna-Liisa oli sairaalassa elinsiirtokoordinaattorin luona saamassa ohjeita leikkausta ja sairaalaankutsua varten. Hieman myöhemmin hänen luokseen tuli elinsiirtoja tekevä kirurgi, joka kysyi, onko Anna-Liisa terve ja onko hänellä flunssaa.

– Sanoin, että ole niin terve kuin tässä tilassa nyt voi olla. Kirurgi sanoi, että nyt sellaisen ikävän sattuman kautta sulla kävi niin hyvä tuuri, että todennäköisesti ensi yönä leikataan.

Varmistui, että keuhkonsiirto suoritettaisiin jo samana iltana. Ajatus leikkauksesta ei kuitenkaan pelottanut Anna-Liisaa. Hän arvelee sen johtuneen nopeasta aikataulusta. Aikaa liialle vatvomiselle ei yksinkertaisesti jäänyt.

Suomessa keuhkonsiirtoleikkauksesta selviytyminen ja toipuminen on erittäin yleistä. HUS:in mukaan 80 prosenttia keuhkonsiirron saaneista on elossa viiden vuoden kuluttua ja 10 vuotta siirron jälkeen yli puolet leikatuista voi hyvin.

Onnistunut leikkaus kesti kymmenen tuntia, jonka jälkeen Anna-Liisa joutui viettämään teho-osastolla kolme viikkoa. Yhteensä aikaa sairaalassa kului kaksi kuukautta.

Leikkaus ja teho-osastolla vietetty aika veivät voimat, niin että Anna-Liisa joutui opettelemaan kävelemisen ja käsien käyttämisen uudelleen. Myös puhuminen oli hankalaa, sillä teho-osastolla hengityskoneen putki oli viritetty äänihuulten välistä. Mies teki Anna-Liisalle kuitenkin kirjaintaulukon, josta kirjaimia osoittamalla hän saattoi kommunikoida.

Uuden elämän alku

Anna-Liisan mukaan moni kysyy häneltä tietääkö hän mitään elinluovuttajastaan. Hän sanoo, ettei ole edes halunnut ajatella asiaa.

– Olen kiitollinen sille ihmiselle ja hänen sukulaisilleen, joilta olen ne saanut. Mutta se ei auta yhtään minua, että ajattelen niiden olevan jonkun vieraan keuhkot, vaan ajattelen, että ne ovat varaosat minulle. Että häntä ne eivät auttaneet ja jos minua auttaa, niin en vaivaa itseäni sillä, että kenenkähän ne nyt on.

Nyt tilanne on kuitenkin hyvä. Keuhkonsiirron takia Anna-Liisan on syötävä voimakkaita hyljinnänestolääkkeitä päivittäin, mutta muutoin hän pystyy elämään normaalia elämää. Kahden lapsen isoäiti myös liikkuu ja kuntoilee.

Erityisesti Anna-Liisa haluaisi kiittää aviomiestään tuesta ennen ja jälkeen leikkauksen.

– Kyllä tämä oli kuin uuden elämän olisi saanut. Olen taas ihan täydellinen mummu.

Mainos

Osallistu keskusteluun

Uusimmat: Studio55.fi

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.