Kahdesti leskeksi jäänyt Elina: Olen alkanut viihtyä pelottavan hyvin yksin

Parikymmentä vuotta sitten Elina* oli onnellisesti naimisissa. Nuoret olivat valmistuneet koulusta, saaneet työpaikan ja heillä oli viisivuotias lapsi. Pariskunta suunnitteli omakotitalon rakentamista ja toisen lapsen hankkimista.

Onneksi kumpaakaan asiaa ei ennätetty panna alulle, sillä yhtenä kesäiltana aviomies hukkui, ja Elina jäi lapsensa kanssa kahden. Se oli iso elämänmuutos 24-vuotiaalle, joka ei iki maailmassa olisi osannut odottaa puolison poismenoa.

– Aluksi olin paniikissa, että miten pystyn maksamaan vuokran ja kasvattamaan lapsen yksin, Elina muistaa.

Elinalla ei ollut ennalta mitään käsitystä, mitä käytännön asioita tulee hoitaa kuolemantapauksessa. Onneksi miehen vanhemmat olivat auttamassa ja järjestivät hautajaiset. Elina ei ollut ikinä kuullut lesken eläkkeestä, mutta miehen työnantaja oli ystävällisesti laittanut asiaa koskevat paperit eteenpäin. Jostain Elina sai aina tietoja lapsen edunvalvontatilistä, perunkirjoituksista ynnä muusta.

– Vaikeinta oli, kun asiat täytyi hoitaa heti. Järkytyksen tilassa on kauheaa suunnitella hautajaisia ja valita arkkua. Tulee helposti tehtyä hätiköityjä ratkaisuja, Elina toteaa.

– Rakensin ympärilleni kuoren, enkä antanut itselleni lupaa sortua. Minulla oli sellainen olo, että surua ei saa näyttää. En halunnut, että ihmiset alkavat sääliä minua. Oli jopa ylipirteä, Elina kuvailee.

Kun tuli ilta ja Elina oli saanut lapsen nukkumaan, muuri murtui. Elina puhui öisin tuntitolkulla vanhalle lapsuudenystävälleen puhelimessa. Pikku hiljaa pahin tuska hellitti, ja elämä rupesi rullaamaan eteenpäin. Äidin ja lapsen välinen suhde vahvistui.

Menetykset kuuluvat elämään

Kuusi vuotta myöhemmin painajainen toistui, kun Elinan avomies kuoli kolarissa. Elina ei voinut uskoa, että hän jää leskeksi jo toisen kerran.

– Suru ja järkytys olivat samanlaisia, vaikka tilanne oli aivan erilainen. Meillä ei ollut yhteisiä lapsia, joten minun ei tarvinnut pitää kenestäkään huolta. Tällä kertaa minulla oli mahdollisuus vajota suruun, Elina sanoo.

Elinasta tuntui, ettei hänellä ole mitään elämisen arvoista, mutta oma – jo aikuinen – lapsi antoi taas syyn jatkaa eteenpäin. Parikymmentä vuotta vanhempana Elina antoi itselleen luvan näyttää surunsa ja hakea apua. Vasta nyt hän käsitteli kunnolla ensimmäisenkin leskeytensä.

– Se oli kova kamppailu. Kyseenalaistin kaiken Jumalasta lähtien. Miten minulle voi tapahtua tällaista? Mistä minua rangaistaan näin paljon? Kävin pitkät keskustelut papin kanssa, ja hän sanoi, ettei kuolema ole rangaistus, Elina kertoo.

Tänä päivänä Elina on hyväksynyt puolisoidensa menetykset osaksi elämäänsä. Hänellä on ollut kova koulu, mutta hän on oppinut paljon.

Puhuminen auttaa

Jäätyään toisen kerran leskeksi Elina meni ystävänsä kehotuksesta psykiatrin vastaanotolle. Psykiatri tuntui turvalliselta, ja Elina pystyi kertomaan hänelle omista tuntemuksistaan.

– Sitä ennen puhuin menetyksestäni pojalleni ja ystävilleni. Tunsin, että aloin käydä läheisilleni rasitteeksi, joten tuntui helpottavalta, että joku kuunteli maksusta, Elina toteaa.

Vertaistuki perustuu Elinan mukaan samaan. Samoja asioita kokeneille voi puhua vaikka kuinka paljon surustaan. He eivät ihmettele surkuttelua, vaan ymmärtävät, miksi toinen on rikki vielä pitkän ajan jälkeen.

Jäätyään ensimmäisen kerran leskeksi Elina yritti liittyä seurakunnan sururyhmään, mutta pienellä paikkakunnalla ei ollut toisia nuoria leskiä. Nyt Elina on löytänyt Suomen nuoret lesket ry:n ja pystyy puhumaan muiden työikäisten leskien kanssa Internetissä.

Ystävät ovat olleet myös tärkeä tukipilari. He soittivat usein Elinalle kysyäkseen tämän vointia. Elina vastasi yleensä voivansa hyvin. Ystävät kuitenkin kuulivat hänen äänestään, että kaikki ei ole kunnossa ja riensivät tueksi.

– Ystävät ovat kannatelleet minua. Neuvonkin aina nuorelle väelle, että omista ystävistä ei saa luopua, vaikka rupeaa seurustelemaan, Elina huomauttaa.

Takaisin arkeen

– Kun ensimmäinen mieheni kuoli, en ymmärtänyt, että voisin jäädä sairaslomalle. Soitin työnantajalle, että minun on nyt pidettävä kesäloma, Elina muistelee.

Elina vietti loman miehensä vanhempien luona. He hoitivat lasta ja pyörittivät arkea, sillä Elina meni täysin toimintakyvyttömäksi. Neljän viikon päästä Elina palasi töihin, mikä toi elämään rytmiä.

Toisella kerralla Elina sai puolitoista kuukautta sairaslomaa. Hän meni kyllä töihin aiemmin, kun työnantaja antoi luvan.

– Minulla oli ihana työnantaja, joka antoi aikaa parantua. Vuoteen en pystynyt antamaan normaalia työpanosta, mutta työ antoi syyn nousta aamulla sängystä. Sinne oli turvallista mennä, sillä tiesin, että vaikean hetken tullessa voin itkeä, Elina kiittelee.

Työpaikka ja koti olivat ainoat paikat, joissa Elina tunsi olevansa turvassa. Niinkin tavallinen asia kuin ruokakaupassa käynti tuntui Elinasta ylivoimaiselta.

– Ehkä pelkäsin, että muistoja tulvahtaa mieleen ja rupean itkemään. Silloin kaikki tietävät, että tuo on se miehensä menettänyt. Tuohon aikaan söin ja nukuin huonosti, enkä todellakaan ollut hehkeimmilläni, Elina pohtii.

– Lapset tuovat väkisinkin rytmiä elämään, mutta kun on yksin, ei ole pakko laittaa ruokaa tai siivota. Onneksi minulla oli koira, joka pakotti minut käymään ulkona. Pyrin liikkumaan ulkona vain pimeän aikaan. Pelkäsin, että tutut tulevat kysymään tilanteestani, josta en voinut puhua itkemättä.

Minun kotini

Selviytyäkseen Elinan piti ajatella hyviä asioita elämässään. Kaksi vuotta toisen miehen menetyksen jälkeen Elina oli myymässä taloa, koska elämä oli pysähtynyt. Työnantaja pyysi kuitenkin, ettei Elina tekisi mitään hätiköityä. Niinpä Elina lähti opiskelemaan työn ohella.

– Pääsykoehaastattelussa kysyttiin, miksi haluan opiskelemaan. Vitsailin, että olen jäänyt kaksi vuotta sitten leskeksi, ja nyt täytyy keksiä tekemistä, etten ota ensimmäistä vastaantulevaa miestä, Elina nauraa.

Opiskelu toi Elinan elämään tarkoitusta, uusia tuttuja ja muuta ajateltavaa. Hän on pikku hiljaa muuttanut yhteistä kotia omannäköiseksi. Parisuhteessa tottuu sanomaan ”meidän suunnitelmamme” ja ”meidän kotimme”. Viime syksynä Elina huomasi ensimmäisen kerran sanovansa ”minun luonani”.

Elina on vasta alle 50-vuotias ja kaipaa toisinaan elämäänsä henkilöä, jolle puhuisi arjen tapahtumista ja jonka kanssa jakaisi vastuun. Elina pitää uutta parisuhdetta mahdollisena, mutta takaraivossa kolkuttelee pelko.

– En jaksaisi enää käydä läpi miehen menettämistä, ja rakastuminenkin on henkisesti rankkaa. Elämäni on nyt tasaisen hyvää, ja olen alkanut viihtyä pelottavan hyvin yksin, Elina toteaa.

Elina sanoo, ettei hänen ole pakko löytää ketään. Hän on jo saanut elämältä rakkautta, eikä enää tarvitse etsiä kumppania perheen perustamiseen. Jos oikea henkilö kuitenkin sattuu kohdalle, Elina voi antaa rakkaudelle mahdollisuuden.

*) Nimi muutettu

Studio55.fi/Anette Lehmusruusu

Kuvat: Colourbox.com

Onko sinulla tarina kerrottavanasi?

Studio55.fi etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.

Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä tarinasi lomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.

Sarin mies kuoli hänen syliinsä: "On vaikea opetella elämään yksin"

Sarita löysi uuden onnen kypsällä iällä netistä

Sodan erottama aviopari löysi toisensa 60 vuoden jälkeen

Syöpä vei puolisot – Marja-Leena ja Martti löysivät toisensa kuusikymppisinä netistä