Mainos

"Jalan amputaatio oli ainoa tapa pelastaa henkeni"

Liisa oli 17-vuotias, kun hänellä todettiin luusyöpä. Hoitosuunnitelma oli selvä melkein saman tien: reisiamputaatio. Ensimmäiset puoli vuotta Liisa vietti pääosin neljän seinän sisällä, sillä proteesia ei ollut heti saatavilla. Sittemmin Liisa on viettänyt täysin normaalia elämää. Aina ihmiset eivät edes huomaa, että häneltä puuttuu jalka.

Liisan jalka oli ollut omituisella tavalla kipeä polven alapuolelta jo jonkin aikaa, kun hänen liikunnanopettajansa patisti tytön tutkimuksiin.

− Lopeta se valittaminen ja mene lääkäriin, oli opettaja komentanut.

Hyvä, että komensi, sillä se saattoi pelastaa Liisan hengen. Tutkimuksissa kivun syyksi paljastui luusyöpä, joka on usein huonoennusteinen. Hoitosuunnitelma oli selvä heti: Liisalle määrättiin sädehoitoa ja jalka päätettiin amputoida reiden puolivälistä.

− Kun ymmärsin, kuinka vakavasta sairaudesta oli kyse, tajusin että vain amputaatio pelastaa henkeni. En siis kapinoinut lääkärin päätöstä vastaan, Liisa kertoo.

Hän tietää, että toisenlaisiakin hoitosuunnitelmia joskus tehdään potilaan toiveesta, koska kaikki eivät pysty kuvittelemaan elämää ilman kaikkia raajoja. Mutta silloin seuraukset eivät yleensä ole kovin hyviä. Tosin Liisan kokemukset ovat vuodelta 1965, joten tähän päivään mennessä tilanne on voinut muuttua paljonkin. Liisan vaihtoehdot olivat kuitenkin vähissä.

Puoli vuotta kotona

Leikkauksen jälkeen Liisa kävi koulua kotoa käsin, sillä hän joutui odottamaan ensimmäistä proteesiaan puolisen vuotta, ja liikkuminen oli hankalaa.

− Se oli ehkä ihan hyvä aika olla kotona. Ehdin sopeutua tilanteeseen ennen kuin palasin kouluun. Itse asiassa minua ei koskaan jännittänyt koulutovereiden kohtaaminen, eikä ihmisten ilmoille palaaminen pelottanut. Mutta poikien suhteen olin aika vetäytynyt pitkän aikaa, Liisa muistelee.

"Olisi kiva polkea pyörällä"

Vaikka proteesin kanssa pystyykin elämään täysin normaalia elämää, on joitakin asioita, joiden tekeminen on mahdotonta tai ainakin hyvin hankalaa.

− Olen älyttömän hidas rappusissa, ja juoksemaan en pysty ollenkaan, Liisa selostaa.

Mutta siinäpä ne suurimmat rajoitteet sitten ovatkin. Polkupyörälläkin olisi mahdollista opetella ajamaan proteesin kanssa, jos rohkeutta riittäisi.

− Harmittaa, etten aikoinaan opetellut pyöräilemään, sillä enää en uskalla. Se näyttää niin kivalta ja hienolta, kun ihmiset polkevat.

Liisa toivoisi myös, että pystyisi tanssimaan paremmin. Musiikin tahdissa on kyllä tullut nuorempana hytkyttyä, mutta kovin monimutkaisiin koreografioihin ei proteesi taivu.

Työnantaja häkeltyi

Liisan jalan amputaatiosta on jo yli 40 vuotta, joten hän on oppinut elämään proteesin kanssa, vaikka se ei aina ihan mutkatonta olekaan.

− On hyvin tavallista, että proteesi aiheuttaa tulehduksia, joita minullakin on ollut. Olen myös käynyt läpi korjaavan leikkauksen. Mutta toisaalta olen ajatellut, että jokaisella on jotain vaivoja. Jos ei olisi tätä, olisi jotain muuta, Liisa pohtii.

Ainoa kerta, kun Liisan proteesi on aiheuttanut hämmennystä, oli kun hänet palkattiin ensimmäiseen vakituiseen työpaikkaansa. Työnantaja ei nimittäin haastattelutilanteessa huomannut, että Liisa kävelee proteesin avulla.

− Hän häkeltyi, kun huomasi myöhemmin, miten kävelen. Kysyin, että mitä olisit tehnyt, jos olisit huomannut aikaisemmin. Hän vastasi, että olisi laittanut minut testeihin. Mutta en kyllä tänä päivänäkään tiedä, mitä testejä hän tarkoitti, Liisa kertoo.

− Se oli ainoa kerta, kun joku on suhtautunut kummallisesti siihen, että käytän proteesia. Muuten olen aina tuntenut itseni täysin tasavertaiseksi, hän lisää.

Mainos

Osallistu keskusteluun

Uusimmat: Studio55.fi

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.