Ilonan kauhukokemus pakkohoidosta: Vain 16-vuotiaana suljetulle osastolle

Ilona Kivilahti sairastui anoreksiaan 15-vuotiaana. 16-vuotiaana hän masentui, otti yliannostuksen lääkkeitä alkoholin kanssa ja joutui sen seurauksena pakkohoitoon yli kahdeksi kuukaudeksi.

– Osasto oli tarkoitettu aikuisille, mutta minä en ollut aikuinen. Ikkunoissa oli kalterit, enkä saanut poistua osastolta, Ilona muistelee.

Minkäänlaista yksityisyyttä osastolla ei ollut.

– Kun kävin vessassa, ovi oli auki, ja hoitaja, joko mies tai nainen, kyttäsi minua koko ajan. Se oli nöyryyttävää. Myös suihkukäyntejä valvoi naispuolinen hoitaja.

Ilona pakotettiin syömään lääkkeitä, mutta hänelle ei kerrottu, mitä lääkkeet olivat. Vasta myöhemmin Ilonalle on selvinnyt, että kyseessä olivat vahvat neuroleptit. Lääkkeiden sivuvaikutukset eivät kuitenkaan jääneet Ilonalta huomaamatta.

– Kädet ja jalat tuntuivat hyvin painavilta, aivan kuin minut olisi sidottu näkymättömillä kahleilla sänkyyn. Myös silmäni kääntyivät välillä lääkkeen vaikutuksesta ylös. Se oli todella pelottavaa.

Omahoitaja nöyryytti

Kesken hoitojakson Ilonan omahoitaja vaihdettiin. Kun ensimmäinen hoitaja lähti jonnekin, apulaislääkäristä tehtiin uusi omahoitaja.

– Kun silmäni kääntyivät ylös, apulaislääkäri laittoi peilin kasvojeni eteen ja sanoi, että katso itseäsi kuinka sairas olet. Silmäsikin ovat kääntyneet ylös. Hän myös huusi minulle suoraan päin naamaani sylki roiskuen, etten pääsisi suljetulta osastolta koskaan pois.

Nuorta tyttöä uhkaukset pelottivat.

– Ymmärrän, että en tietenkään olisi voinut joutua olemaan suljetulla koko loppuikääni. Mutta tuolloin, 16-vuotiaana, kun taistelin laitoksessa yksin, minä en sitä tiennyt.

Koska osastolla ei ollut mitään tekemistä, Ilona pyysi saada itselleen lukion oppikirjoja voidakseen opiskella. Kirjoja ei annettu.

– Hoitajia oli, mutta he eivät tehneet mitään potilaiden kanssa. Hoitajat olivat aina lasisessa kopissa kahvilla, ja ovi oli tiukasti lukossa. Ikkunoista ei näkynyt juuri mitään. Niin sanottu hoito paikassa oli sitä, että yhden tai kahden viikon välein minulla oli juttelutuokio hoitajan tai lääkärin kanssa.

Lääkehuijauksella vapaaksi

Ilona voi pahoin, mutta pelkäsi joutuvansa syömään lisää lääkkeitä, mikäli kertoisi voinnistaan hoitajille totuudenmukaisesti.

– Vastasin hoitajille joka päivä, että minulle kuuluu hyvää. Oli henkisesti äärimmäisen kuluttavaa näytellä hyvinvoivaa.

Ilona pelkäsi myös saavansa pian siirron toiselle pahamaineiselle suljetulle. Hän päätti alkaa huijata hoitajia ja jättää lääkkeet syömättä.

– Aloin jättää neuroleptit salaa syömättä. Sivuoireet jäivät pikkuhiljaa pois. Lopulta sanoin apulaislääkärille, että katso, olen ollut ilman lääkkeitä ja silmäoireet ovat kadonneet. Lääkäri hämmästyi. Hän uskoi minua.

Kun Ilona sitten eräänä päivänä käveli käytävää pitkin huoneeseensa, apulaislääkäri nykäisi hänet olkapäästä sisälle huoneeseensa.

– Ajattelin, että nyt saisin siirron, mutta lääkäri sanoikin, että pääsisin kahden viikon päästä kotiin. Hän kuitenkin uhkasi, että mikäli puhuisin asiasta kenellekään, joutuisin jäämään. Loppuajan olin sitten käytännössä mykkä. Muille näyttelin, että kurkkuni oli kipeä.

Kun Ilona pääsi kotiin, hän sai tietää diagnoosinsa. Äidille oli kerrottu Ilonan olleen psykoosissa. Ilona pitää diagnoosia outona, sillä hän ei koskaan nähnyt näkyjä tai kuullut ääniä. Mitään hoito-ohjeitakaan ei vastaisuuden varalle annettu.

– Äitiäni kiellettiin puhumasta hoidostani mitään. Kysyäkään ei saanut. Mielestäni tällainen menettely tuntuu oudolta. Huomasikohan sairaalan väki tehneensä virhediagnoosin, jota tällä tavoin yritettiin peitellä?

Kokemukset veivät työkyvyn

Pakkohoitokokemuksensa jälkeen Ilona keskittyi opiskeluihinsa ja pärjäsi loistavasti. Yliopistoon hän pääsi parhain pääsykoepistein. Lopulta Ilona alkoi kuitenkin saada luennoilla paniikkikohtauksia.

– Kärsin post-traumaattisesta stressireaktiosta, masennuksesta ja ahdistuksesta pakkohoitokokemusteni johdosta. Tähän asti olin yrittänyt pitää itseni kasassa keskittymällä tiukasti opiskeluihin, mutta se ei onnistunut loputtomiin.

Opiskelijaterveydenhuollon kautta Ilona hakeutui psykiatrille ja uskalsi viimein tehdä valituksen pakkohoidossa kokemistaan vääryyksistä.

– Hakemus saapui liian myöhään, ja se jätettiin käsittelemättä. En tehnyt valitusta aiemmin, sillä en tiennyt sellaisesta mahdollisuudesta. Minulle oli tullut myös niin paha lääkärikammo, etten pystynyt vuosiin menemään minkäänlaisten lääkäreiden puheille.

Edelleen painajaisia

Ilona jäi sairauslomalle ja lopetti yliopisto-opintonsa viiden vuoden jälkeen.

– Siirryin yleisen puolen terveyspalveluihin. Hoito parani, ja löysin mukavat ihmiset. Olin hoitosuhteessa vuosia, ja lopulta minulle myönnettiin pysyvä työkyvyttömyyseläke. Jos pakkohoidossa minua olisi kohdeltu asiallisesti, olisin todennäköisesti nyt ammatissa kielen asiantuntijatehtävissä.

– Silloin, kun olisin eniten tarvinnut elämässäni apua, minä en sitä saanut. Olin aivan yksin. Pelkäsin. Äitini sanoi, että hänkin pelkäsi, kun iso sairaala nielaisi lapsen. Hän oli aikuinen, mutta ei silti uskaltanut tehdä yhtään mitään auttaakseen minua. Hän tosin rukoili puolestani. Äidin pyynnöstä seurakuntakin rukoili puolestani.

Nykyään Ilona on naimisissa ja saanut uusia ystäviä. Hän kertoo keskittyvänsä perheeseensä ja hyviin asioihin elämässä. Pakkohoitokokemukset eivät silti ole unohtuneet.

– Painajaisia näen tapahtumista edelleen satunnaisesti. Kokemukset pyörivät mielessäni joka ikinen päivä ja joka ikinen yö.

Ilona Kivilahti on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan Sirkus apatia.

Studio55.fi/Tuuli Lindgren

Viimeinen outo viesti – Sanna katosi jäljettömiin 11 vuotta sitten

Narsistin pettämä Aira: Sairastuin 30 vuoden valheiden vuoksi syöpään

Kuvat: Ilona Kivilahti ja Colourbox.com

Onko sinulla tarina kerrottavanasi?

Studio55.fi etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.

Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä tarinasi lomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.