Mainos

Evakon elämäntarina: Lapset pakenivat yksin sodan jaloista

Pertti on joutunut lähtemään kahteen otteeseen kotoaan Impilahdesta, Raja-Karjalasta. Laatokan rannalta hän on taittanut matkaa niin junalla kuin hevosella ja päätynyt mutkien kautta Länsi-Suomeen. Ammattinsa myötä hän on päässyt käymään uudestaan lapsuuden maisemissa.

Talvisota oli alkanut marraskuun viimeisenä päivänä. Joulukuun kuudentena kello 13.45 sotapoliisi astui sisään impilahtelaiseen taloon ja kyseli talonväkeä. Sängyn päällä istui kolme poikaa, jotka kertoivat äidin olevan naapurissa maksamassa sian teurastusta. Sotapoliisi ei ehtinyt odottelemaan, vaan ilmoitti, että kahden tunnin päästä mökin on oltava tyhjä.

– Tiesimme kyllä, että lähtö tulee pian. Rajalta tuli väkeä, ja tie oli täynnä autoista, sotilaista, karjasta ja evakoista. Tykin pauhu kuului meille kovasti, muistelee Pertti*, joka oli tuolloin 10-vuotias.

Neljän aikoihin iltapäivällä äiti ja kolme poikaa kulkivat reen kanssa puolentoista kilometrin päähän naapuriin yöksi. Seuraavana aamuna äiti kävi kotona antamassa navettaan jätetyille lampaille, vasikoille ja kanoille vettä ja ruokaa. Hän nappasi mukaansa vielä talon paperit ja isän rahapussin, kunnes jätti kotinsa.

Seuraavana päivänä tyhjennettiin naapurin talo. Oli paljon lunta ja pakkasta. Hevonen valjastettiin reen eteen, kolme lehmää kulki perässä. Eväänä oli paistikuppi, joka oli ollut vielä kuuma, kun äiti sieppasi sen kotoa mukaan.

– Ajoimme jonkin matkaa, kunnes eläimet piti jättää yhden talon pihaan. Päätiellä oli niin paljon liikennettä, että meidän täytyi kiertää pienempää tietä pitkin. Isän koti oli Rytyn kylässä Sortavalan maalaiskunnassa, jonne jäimme odottamaan rauhaa. Ajattelimme, että siitä pääsee sitten nopeasti kotiin rauhan tultua, Pertti kertoo.

Matkalla jonnekin

Keväällä evakkoperhe joutui kuitenkin siirtymään Rytystä lännemmäksi. Isä oli haavoittunut rintamalla ja tapasi perheensä Joensuussa. Perhe majoitettiin ensin työväentaloon ja sitten kirkkoon pariksi viikoksi. Tavarat oli pitänyt jättää tien varteen, josta armeija kuljetti niitä torille. Nimilappujen perusteella evakot sitten etsivät torilla omaisuuttaan.

Seuraava juna vei koko perheen Pieksämäelle. Kuukauden päivät Pertti nukkui koulun rappusilla. Matka jatkui Kruunupyyhyn, joka oli täysin ruotsinkielistä aluetta. Pertti tiesi vain yhden naisen, joka puhui suomea.

– Muutaman viikon kävin koulua. Opiskelimme puutyöverstaassa, ja pulpettinamme olivat höyläpenkit. Muiden lasten kanssa ei ollut yhteistä kieltä, Pertti muistelee.

Kesä kului Kalajoella. Pertti ehti käydä koulua parisen kuukautta, kunnes tuli siirto Kiuruvedelle. Talvi sujui hyvin, ja asiat olivat oivalla mallilla kesän korvalla, kunnes piti taas muuttaa. Pertin perhe asui Juankoskella jatkosotaan asti.

Kotia rakentamaan

Karjala vallattiin takaisin. Varhain keväällä 1942 Pertin perhe sai luvan palata omaan kotikyläänsä. Isä palasi sotaan. Rintamalle hän ei päässyt, sillä toisesta korvasta oli mennyt kuulo. Isästä tuli eläinlääkintäaliupseeri, ja hän hoiti Äänislinnassa haavoittuneita hevosia.

Kotimökki oli poltettu, joten ensimmäiseksi alettiin rakennustöihin. Raunioihin kohosi uusi tupa ja navetta. Saunan paikka oli jokivarressa. Kaksitoistavuotias Pertti ja häntä vuotta vanhempi veli olivat mukana kyntö- ja kylvötöissä. Talvella pojat olivat koulussa, mutta saivat helposti vapaata kotitöitä varten. Kahtena kesänä perheen pellolla työskenteli myös sotavanki.

– Kylällä oli kaksi sotavankileiriä, josta saatiin vankeja töihin taloihin. Yöksi sotavanki saatettiin takaisin leiriin. Jokainen talo vuorollaan haki ja vei kylän 10-15 sotavankia. Minäkin saatoin vankeja haulikon ja pienoiskiväärin kera. Joskus sotavanki kantoi painavaa haulikkoa, Pertti paljastaa.

Kertaakaan vangit eivät yrittäneet karata. Ei edes tehdessään yksin halkoja joen toisella puolella olevassa metsässä. Vanki söi perheen kanssa samassa pöydässä, ja pojat oppivat nopeasti puhumaan tämän kanssa venäjää.

Viimeiset siviilit sotatantereella

Vuonna 1944 evakkoon lähdettiin kesäaikaan. Junat olivat täynnä, joten härkävaunun kyytiin huolittiin vain äiti, pikkuveli ja alle vuoden vanha pikkusisko. Pertti jäi isoveljensä kanssa kotiin.

– Hevoset ja karja olivat irti, ja ne juoksivat tiellä kuin lännen elokuvissa. Paikallinen poliisi kiersi mökit ja huomasi, että meillä on kahdet hevoskärryt ja -valjaat. Koska meillä oli vain yksi hevonen, poliisi kehotti ottamaan yhden hevosen kiinni, Pertti kertoo.

Lähistölle perustettiin ammustarpeiden täydennyspaikka, jossa majaili parinkymmenen sotilaan porukka. Pojat viettivät viikon miesten kanssa ja söivät heidän rokkaansa ja näkkileipäänsä.

Linjat lähenivät. Vajaan neljän kilometrin päässä ammuttiin tykillä, ja ikkunat helisivät. Juhannuksena pojat pystyttivät vielä koivut oven pieleen. Heti tuon yöttömän yön jälkeen luutnantti sanoi pojille, että heidän on lähdettävä.

– Olimme viimeiset siviilit kylässä. Yöllä piti lähteä. Veli lähti ajamaan oman hevosemme ja minä kiinniotetun hevosen vetämiä kärryjä. Päiväksi piti piiloutua tiheään kuusikkoon. Vasta illalla uskalsimme lähteä liikkelle. Toivoimme pilvistä ja sateista säätä, Pertti muistelee.

Matkatoverina nälkä

Puoleentoista kuukauteen veljekset eivät tienneet, missä heidän muu perheensä on. Kun pojat pääsivät mummon luokse Ryttyyn, he saivat kuulla äidin oleilevan Alajärvellä, Etelä-Pohjanmaalla. Isä vapautettiin sodasta hieman ennen rauhaa, ja veljekset tapasivat hänet Rytyssä.

Kun isä ja pojat lähtivät Rytystä, Sortavalaa luovutettiin jo. Matkalaiset saapuivat Kiteelle, jossa he yöpyivät isän vanhimman siskon luona.

– Saavuimme Vihtarin asemalle syksyllä 1944. Nuorisoseuran talolla odotimme junaa viikon päivät. Nukuin kärryjen alla, sillä talo oli täynnä. Kun juna tuli, jouduimme matkustamaan avovaunussa. Hevoset asetettiin päät vastakkain ja niiden väliin lastattiin heinäpaaleja ja meidät, Pertti kuvailee.

Eväät olivat loppuneet, ja nälkä kiusasi. Kun juna seisahtui odottamaan pääsyä Alavuden asemalle, Pertti juoksi hakemaan perunoita radan viereen ulottuvalta pellolta. Junan pysähdyttyä seisakkeelle Pertti pyysi asemamiestä soittamaan Seinäjoelle, että järjestäisivät ruokaa pian saapuvalle nälkäiselle joukolle.

– Asemamies oli koppava, veti luukun kiinni ja sanoi, ettei soita mihinkään. Koko juna oli täynnä siirtolaisia. Kaksi miestä marssi ovesta sisään asemamiehen koppiin, ja mieshän soitteli sitten. Kun saavuimme yöllä Seinäjoelle, juoksimme pimeässä ja sateessa kellarikerrokseen, jossa saimme hernekeittoa ja leipää. Se maistui hyvin meille, Pertti muistaa.

Matka jatkui hevosella kohti Alajärveä. Mäen päältä evakot näkivät monen kilometrin päässä suoralla tallustavan miehen. He saavuttivat miehen, ja isä tunnisti tämän Äänislinnan aikaiseksi tutuksi. Mies istui kärryyn. Nälkäiset matkalaiset kiinnittivät huomion tämän reppuun.

– Isän ei tarvinnut muuta kuin kysyä, mitä repussa on, kun mies jo ymmärsi. Hän tarjosi meille leipää ja voita. Vieläkin muistan, miten hyvältä se maistui, Pertti sanoo.

Uusi elämä alkaa

Perhe oli taas koossa Alajärvellä, ja aloitteli uutta elämää ison talon puhelinkammarissa. Vanha isäntä oli noin 70-vuotias, eikä ollut ollut kummassakaan sodassa. Pertti kuvailee häntä hyvin passiiviseksi, joskus jopa ilkeäksi. Isännän kolme poikaa sen sijaan olivat olleet sodassa ja olivat suopeita kotinsa menettäneitä kohtaan.

– Pojat antoivat meidänkin hevoselle ruokaa, ja isäntä oli siitä vihainen. Sanoi, ettei ryssien hevosia tarvitse ruokkia. Pojat kuitenkin uskalsivat sanoa isälle vastaan. Mutta kyllä isännän asenteen jollain tavalla ymmärtää. Pohjanmaalla ei tiedetty muuta sodasta, kuin että miehiä puuttuu kylästä, Pertti miettii.

Seuraavaksi tuli muutto Kiuruvedelle, jossa Pertti kävi rippikoulun. Talvella hän oli isän kanssa metsätöissä.

– Vuonna 1946 pakkasin matka-askini ja lähdin Ouluun hakemaan töitä. Matkalla pysähdyin Oulaisiin, jossa veli oli töissä. Seuraavana päivänä veli esitteli minut mestarille. Kun tämä kuuli, että olen tehnyt metsätöitä, hän kysyi, jäänkö heille töihin. Työttömän ja leivättömän ei tarvinnut kauan vastausta miettiä, Pertti toteaa.

Pertti on tehnyt myöhemmin uran linja-auton kuljettajana. Hän toimi kuskina myös turistibussissa, joka vei sortavalaiset kotikonnuilleen 1990-luvun alussa. Pertti tähtäsi tauon paikan vanhan kodin tienoille, ja keitteli kahvia tutuilla kallioilla. Turistiryhmälle hän tokaisi, että ”nyt olemme minun maillani”.

*) Nimi muutettu

Studio55.fi/Anette Lehmusruusu

Kuvat: Colourbox.com


Onko sinulla tarina kerrottavanasi?

Studio55.fi etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.

Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä tarinasi lomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.

Mainos

Osallistu keskusteluun

Uusimmat: Studio55.fi

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.