Mainos

Eliisa parturina jo 60 vuotta – työ käy harrastuksesta

Eliisa sai parturinsakset käsiinsä 15-vuotiaana eikä ole laskenut niitä hyppysistään 60 vuoteen. Työntekoon kannustaa yhä edelleen mielekäs käytännön ammatti sekä tuttu ja turvallinen asiakaskunta.

Vuonna 1953 Eliisa* sai suoritettua oppivelvollisuutensa. Kauan ei 15-kesäinen tyttö ehtinyt jatkosuunnitelmia tehdä, kun hän huomasi lehdessä ilmoituksen, jossa haettiin parturi-kampaamoon oppilasta.

– Pääsin liikkeeseen haastatteluun. Minua ennen siellä oli käynyt jo seitsemän tyttöä, mutta lopulta minut valittiin. Osasin kuulemma käyttäytyä niin hyvin, Eliisa kehaisee.

Niin alkoi kolmen vuoden oppisopimus. Ensimmäiset puoli vuotta Eliisa sai tehdä siivoushommia ja harjoitella saksien nipsuttelua. Hän toimi aputyttönä ammattilaisille ja vaahdotti asiakkaiden leuat parranajoa varten.

Pikku hiljaa Eliisa pääsi itsekin leikkaamaan hiuksia työnantajan opettaessa kädestä pitäen.  

– Ajaessani ensimmäistä kertaa partaa asiakkaana ollut pappa hikosi, kun näki minun heiluttelevan veistä. Ei hän enää uskaltanut tulla meille, mutta pikku hiljaa opin parranajon. Kävin harjoittelemassa yhden iltapäivän viikossa vanhainkodissa, Eliisa kertoo.

Toisena vuonna Eliisa sai jo omia asiakkaita. Aluksi hän suoritti vaatimattomampia leikkauksia. Itsevarmuuden kasvaessa asiakaskunta monipuolistui, ja kolmantena vuonna Eliisa teki töitä ammattilaisten tavoin.

Kuuluisuuksien kuontalot

Eliisa on ollut sotalapsena Ruotsissa, ja hän vietti 16-vuotiaana kesän lapsuusmaisemissaan länsinaapurissa. Eliisa päätti vakaasti, että kun oppisopimus on suoritettu, hän lähtee Ruotsiin. Hän ihastui kuitenkin naapurinpoikaan, meni naimisiin ja jäi Suomeen. Kun ensimmäinen lapsi syntyi, Eliisan työsopimus katkaistiin ja hän jäi kotiäidiksi.

Yhtenä päivänä parturiliikkeen omistava nainen saapui Eliisan appivanhempien luo. Hän oli kuullut, että miniä on parturialan ihminen ja kertoi tarvitsevansa apulaista. Eliisa ei halunnut elää miehensä vanhempien kustannuksella ja ilmoitti olevansa halukas töihin.

– Lapsi oli pieni, joten tein aluksi vain viiden tunnin päiviä. Anoppi hoiti pikkuista sillä välin. Myöhemmin olin kokopäivätöissä, Eliisa selvittää.

Kultainen 60-luku toi tullessaan toisen lapsen ja muuton pikkukaupungista pääkaupunkiseudulle. Vähän aikaa Eliisa viihtyi kotona, mutta rupesi sitten katsomaan lehdestä parturialan työpaikkailmoituksia. Hakaniemestä löytyi paikka, mutta pulmia aiheutti lastenhoito. Tarhapaikkaa ei ollut saatavilla, joten anoppi joutui hoitamaan lapsia.

Tuttavien kautta Eliisa sai vaihdettua työpaikkaa, pariinkin kertaan. Keskustan putiikissa Eliisa pääsi muotoilemaan kuuluisuuksienkin kuontaloita.

– Asiakkaanani on ollut jo edesmennyt näyttelijä Joel Rinne sekä nuori ja komea Vesku Loiri. Siellä kävi myös eri firmojen johtajia, tyylikästä väkeä, Eliisa kehuu.

Kerran junan lähtöä odottava mies pistäytyi liikkeeseen ja pyysi Eliisaa tekemään jonkun enemmän aikaa vievän kampauksen. Pehmennykset olivat muotia 70-luvulla, ja Eliisa ryhtyi kihartamaan asiakkaan hiuksia. Aineet piti huuhdella pois pää alaspäin, jolloin vesi valui asiakkaan silmiin.

– Kirjoittaessaan shekkiä mies totesi, että hän olisi tällä rahalla saanut silmät punaisiksi miellyttävämmälläkin tavalla. Hänen käsialansa oli suttuinen ja pohdiskelin, mahtaako pankki huolia shekkiä. Mies vastasi, että kyllä se huolii, sillä hän on pankinjohtaja. Silloin olisi voinut vajota maan alle, Eliisa nauraa.

Ruotsiin ja takaisin

Eliisa on naksutellut saksia myös risteilijällä. Hän matkusti 70-luvulla Ruotsiin tapaamaan siellä työskentelevää tytärtään, kun sattui uteliaisuuttaan kurkistamaan laivan kampaamoon.

– Kampaaja pyysi minua kaverikseen, ja päätin kokeilla. Ajattelin, että se on yksi vaihe elämässä, Eliisa perustelee.

Vaihe kesti kolme ja puoli vuotta. Helsingin keskustassa Eliisa törmäsi vanhoihin työkavereihinsa, jotka olivat ostaneet oman liikkeen. Kollegat kutsuivat Eliisan kahville, ja seuraavaksi Eliisa huomasi lupautuneensa heille töihin.

Iän myötä suuntaansa tunnin kestävä työmatka alkoi väsyttää. Lähempänä kotia kollegat kaipasivat liikkeeseensä apulaista, ja Eliisa vaihtoi taas työpaikkaa. Parin vuoden päästä kuviot muuttuivat jälleen.

– Olimme sunnuntaikävelyllä naapurin kanssa, kun huomasimme tyhjän huoneiston. Se oli vuokrattavana, ja ajattelin, että tässä olisi hyvä paja minulle. Vappuna 1990 vuokrasopimus, luvat ja laina oli hoidettu kuntoon. Pahin lama alkoi juuri, ja minä perustin oman parturiliikkeen velkoineen päivineen, Eliisa päivittelee.

– Siinä olen ollut nyt 23 vuotta. Kesällä tuli kuluneeksi 60 vuotta siitä, kun aloitin työnteon. En vielä tiedä, miten pitkään jatkan. Eletään päivä kerrallaan, töitä kyllä riittää.

Jalkapallopelejä seuraamalla Eliisa on pysynyt perillä hiusmuodeista. Hän toteaa, että viime aikoina on näkynyt hyvin erilaisia tyylejä. Pääasiassa suosiossa ovat olleet siistit mallit. Kun Eliisa aloitti työt, yleisin leikattava oli saksalainen, niin sanottu Hitlerin malli. Parikymmentä vuotta myöhemmin muodissa olivat permanentit ja takatukat.

– Ja 50-luvulla asiakkaana oli mies, joka oli uskotellut vaimolleen, että hänellä on luonnonkiharat hiukset. Hän ei raaskinut paljastaa totuutta ja kävi vähän väliä salaa ottamassa pehmennyksen hiuksiinsa, Eliisa paljastaa.

Hyvät herrat

Eliisan aloittaessa alalla hänelle teroitettiin, että asiakkaiden kanssa ei sitten lähdetä illalla ulos, vaikka nämä pyytäisivät. Tätä neuvoa Eliisa on noudattanut koko uransa ajan. Sodan jälkeen partureilla oli huono maine, ja Eliisan äidillekin ihmeteltiin tytön ammatinvalintaa.

– Sanottiin, että kaikki parturit ovat huoria, vaikka kaikki huorat eivät ole partureita. Helsingissä liikkeessämme oli iso ikkuna, jonka läpi äijät tuijottivat meitä ja turistit ottivat kuvia. Kerran yksi ranskalainen mies tuli sisälle ja marssi suoraan takahuoneeseen intiimimmän palvelun toivossa. Työkaverini käännytti hänet nopeasti takaisin, Eliisa kuvailee.

– Minä olen aina ollut ylpeä ammatistani, eikä minulla ole ollut vaikeuksia miesasiakkaiden kanssa. Riippuu varmaan siitäkin, miten itse asennoituu heihin. Ihastuneelta vaikuttaneet asiakkaat olen sivuuttanut kokonaan, Eliisa toteaa.

Omistajan tuttu kuvasikin Eliisaa yhtä ylpeäksi kuin englantilainen kuumaverinen rotuhevonen. Hän iski silmänsä Eliisaan ja soitteli tälle työpaikalle kolmasti päivässä. Kolmen kuukauden jälkeen mies luovutti, kun Eliisa ei lämmennyt hänen liehittelylleen.

Keskustan liikkeeseen eksyi välillä myös epäilyttävästi käyttäytyviä, jopa pelottavia henkilöitä.

– Yksi pipopäinen kaveri asteli kerran sisään iso leipäveitsi suussaan. Hän pyörähti ympäri ja käveli ulos. Muutaman viikon päästä mies palasi, ilman leipäveistä. Paikkani oli heti oven vieressä, ja tämän hiippari läimäytti minua takapuolelle, Eliisa muistaa.

Eliisa siirtyi takahuoneen puolelle, josta hän pystyi seuraamaan miehen liikkeitä. Mies oli istunut odotuspenkille ja jupisi, että kaikki mielisairaalasta etsivät häntä. Luuli Eliisan soittavan poliisille. Häirikkö lähti ja läjäytti vielä lähtiessään toista tyttöä takapuolelle. Sen koommin ei häntä enää näkynyt.

Asiakkaiden tähden

Ennen vanhaan oli tapana, ettei asiakkaiden kanssa saanut puhua. Jossain vaiheessa Eliisa rupesi kyselemään asiakkaiden kuulumisia ja huomasi sen sulattavan ärtyneemmänkin asiakkaan.

Nykyään Eliisa saa pölpöttää niin säästä kuin päivän polttavista asioista. Hän kuuntelee myös murheita ja antaa elämänohjeita.

– Parturintuoliini istuvat kertovat paljon omista asioistaan. Olen antanut avioliittoneuvoja, ja lohduttanut leskeksi jääneitä, Eliisa summaa.

Hän on liikuttunut myös asiakkaidensa osoittamasta huomiosta. Vakiokävijät tunnistavat Eliisan auton, ja jos kulkuneuvoa ei näy liikkeen edessä, he tulevat tarkastamaan, onko Eliisa paikan päällä.

Useat pojat ovat käyneet Eliisan siistittävänä pienestä saakka, ja Eliisa on saanut seurata heidän varttumistaan. Hänet on kutsuttu useisiin rippijuhliin, lakkiaisiin ja valmistujaisiin. Jouluna sohvapöytä täyttyy asiakkaiden antamista konvehtirasioista ja kukista.

– Vuosi sitten kaaduin ja minulta murtui lonkasta luita. Siitä huolimatta jatkoin työntekoa, ja mieli on ollut hyvä. Olen pienestä pitäen tottunut ahertamiseen, ja enpähän ole ainakaan ehtinyt murehtia turhanpäiväisiä, Eliisa naurahtaa.

Sanotaan, että rikkautta on kahdenlaista: maallista ja henkistä. Eliisa toteaa, ettei yrittäjänä ole päässyt rikastumaan, mutta elämänkokemuksia ja tuttavuuksia hän on saanut sitäkin enemmän.

*) Nimi muutettu

Kuvat: Colourbox.com

Mainos

Osallistu keskusteluun

Uusimmat: Studio55.fi

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.