Mainos

Adoptoidun Mirjan tarina: Vasta nelikymppisenä olin kokonainen

Vauvana adoptoidun Mirjan*, 54, kotona adoptiosta puhuttiin avoimesti, mutta juurettomuus, häpeä ja kokemus erilaisuudesta olivat osana Mirjan nuoruutta. Mirja sanoo kasvaneensa kokonaiseksi vasta nelikymppisenä kohdattuaan biologisen äitinsä.

Kansakoulun luokka on menossa uimaan. Matkalla yksi tyttö laittaa liikkeelle juorun, että Mirjan äiti ja isä eivät ole Mirja oikeat vanhemmat. Oppilaat kuhisevat, osoittelevat ja supattavat. Mirjassa kasvaa hätä ja häpeä. Hänelle tulee tarve selittää ja suojella salaisuuttaan.

Punatukkaisen Mirjan vanhemmista kummallakaan ei ole punaisia hiuksia. Mirja valehtelee, että hän on perinyt punatukkaisuuden isoisältään. Todellisuudessa Mirjan vanhemmat eivät ole hänen biologiset vanhempansa.

Mirjan biologinen äiti oli 20-vuotias, kun Mirja syntyi. Tuolloin elettiin 1960-lukua, jolloin yksinhuoltajaäidin haasteet olivat erilaiset kuin nykyään. Biologisen äidin äiti ilmoitti tyttärelleen, että aviottoman lapsen kanssa kotiin ei ollut tulemista. Yhteiskunnan ja kodin paineessa nuori nainen päätyi antamaan lapsen adoptioon.

Tieto adoptiosta ei kauhistuttanut

Adoptiostaan Mirja kuuli kuusivuotiaana. Hän makasi sängyllään pienessä huoneessaan ja selaili valokuvia. Hänen äitinsä istui Mirjan kirjoituspöydän äärellä parsimassa sukkaa. Mirja pysähtyi yhden kuvan kohdalle ja kysyi, että mikä kuva tämä on jossa minua kannetaan kantokopassa? Mikä tuo talo tuolla taustalla on?

Hänen äitinsä kertoi, että talo on lastenkoti, josta Mirja haettiin.

– Ei siinä hetkessä ollut kauhua. Muistan vain sen pysähtyneen hetken – lampun, ison valokuva-albumin ja äidin parsimassa sukkaa.

Mirja oli aina vähän erilainen

Sielultaan tulisen ja luonteeltaan suoran Mirjan biologiset juuret ovat Pohjanmaalla. Mirjan kotikasvatus oli hillitty ja hallittu. Hämäläisessä, verkkaisessa ja rauhallisessa, kasvuympäristössään Mirja koki temperamenttinsa muita kiivaammaksi.

– Sisällä oli sellainen perusristiriita. Tunsin häpeää asioista, joita ei olisi tarvinnut hävetä. Pelkäsin tulevani hylätyksi, jos en käyttäytynyt oikein tai jos omat ajatukset eivät olleet hyväksyttäviä.

Mirja kuvailee, että hän oli kahdessa ääripäässä. Hänen olonsa oli epävarma ja itsetunnon peruspohjana oli häpeää ja kokemus siitä, ettei tule nähdyksi. Mirja koetti kääntää epävarmuutensa voimavaraksi korostamalla itseään ja erikoisuuttaan ja käyttäytymällä hyvin itsevarmasti, kärkkäästikin.

Koti oli Mirjalle turvallinen, mutta kokemus erilaisuudesta pysyi.

Varsinkin Mirjan murrosikä oli haastava. Äiti koetti kohdata Mirjan tunteet niillä tavoilla, millä pystyi.

Mirja kuvailee, että biologinen yhteys lapseen luo sanatonta ymmärrystä. Hänen omat lapsensa ovat käyneet läpi murrosikänsä ja kapinansa. Vaikka kapina on ollut erilainen jokaisella lapsella, hän kokee, että turhauttavissakin tilanteissa hän ymmärtää, mistä ja miten lapsen tunteet nousevat. Olivat tunteet iloisia tai vihaisia, osaa Mirja vastata niihin. Hän sanoo, että ne ovat kuin lentäviä palloja, jotka hän osaa palauttaa takaisin. Adoptiossa tämän vastavuoroisuuden saavuttaminen on vaikeampaa.

– Adoptio on vähän kuin heittäisi palloja ilmaan, huutaisi tyhjyyteen.

Kaksi äitiä

Teini-iässä Mirjalla oli kova tarve nähdä juurensa. Vaikka adoptiosta puhuttiin kotona aina avoimesti, Mirjan äiti vastusti biologisen äidin etsimistä ennen kuin Mirja olisi täysi-ikäinen. Murrosiän ollessa muutenkin vaikea, äitiä pelotti, mitä tapahtuisi, jos Mirja löytäisi biologisen äitinsä.

Tarve päästä alkujuurille kulki aaltoliikkeessä ja laantui hetkeksi murrosiän jälkeen. Lopulta Mirja tapasi biologisen äitinsä ensimmäisen kerran 24-vuotiaana. Tuolloin hänen vanhempansa suhtautuivat tapaamiseen tyynesti.

Mirjan ja biologisen äidin ensimmäinen tapaaminen ei onnistunut. Mirja ja hänen biologinen äitinsä saapuivat molemmat tapaamiseen ylilatautuneina ja tunteet ottivat vallan. Myöhemmin Mirja on pohtinut, että mikäli toinen heistä olisi ollut pidättyväisempi, olisi dialogille voinut olla tilaa.

– Kaksi ihmistä, joilla on sama temperamentti, kohtasi, mutta kohtaamista ei tapahtunut. Kumpikaan meistä ei ollut kypsä siihen.

Silti Mirja näki paljon itseään biologisessa äidissään. He eivät ainoastaan muistuttaneet ulkoisesti toisiaan, vaan myös heidän tapansa toimia oli samanlainen.

Seuraavaan tapaamiseen meni 16 vuotta. Vuosien aikana kumpikin oli saanut kasvaa ja kypsytellä ajatusta kohtaamisesta. Tuolloin hän näki äidissään samaa iloa ja spontaaniutta, kuin mitä hänessä itsessään on.

– Silloin kasvoin kokonaiseksi.

Biologinen isä jäi vieraaksi

Mirja lähestyi myös biologista isäänsä kirjeellä. Hän vastasi, ettei halunnut tavata. Mirja kuitenkin etsi isänsä. He kättelivät ja juttelivat hetken. Keskustelun päätteeksi biologinen isä sanoi, ettei halua tavata enää uudestaan.

Biologisen isän haluttomuus yhteydenpitoon ei ole ollut Mirjalle helppo asia. Hän sanoo kuitenkin kunnioittavansa miehen toivetta.

Biologisen isän viileydestä ja biologisen äidin ensimmäisen tapaamisen vaikeudesta huolimatta Mirja kannustaa adoptoituja tapaamaan biologiset vanhempansa. Hän kehottaa antamaan tapaamisille myös uuden mahdollisuuden, jos se vain on mahdollista.

– Ensimmäinen tapaaminen voi olla katastrofi, koska se on niin latautunut kohtaaminen.

Juuret tulivat kuin voikukka asvaltin läpi

Välit kasvattivanhempiin ovat lämpimät. Biologista äitiään hän tapaa vuosittain.

Mirja on vetänyt tiukat rajat kahden äitinsä välille, eikä puhu heistä ristiin toisillensa. Mirjan äidit ovat erilaisia keskenään. Tutustuttuaan biologiseen äitiinsä Mirja on nähnyt, että elämä olisi voinut kulkea toistakin polkua. Se olisi voinut olla hyvin erilainen – mahdollisesti haastavampi – kuin se elämä, jonka Mirja on nyt elänyt.

Samalla tutustuminen biologiseen äitiin on antanut hänelle luvan olla sellainen kuin hän on – spontaani, iloinen, temperamenttinen ja suora.

Kasvamisen, tiedostamisen, terapian ja lukemisen kautta Mirja on oppinut näkemään adoption rikkautena.

Hän sanoo, että adoptio on hieno mahdollisuus vanhemmille ja lapselle.

– Taloudellinen turva ei saa olla se hyvän kodin leima. Vanhempien suhteen täytyy olla rakkaudellinen, eikä lapsi voi tulla täyttämään vanhempien väliltä puuttuvaa tunnetta.

– Jokaiselle on tärkeää saada tietää mistä on kotoisin, saada itsellensä peili ja juuret. Minussa juuret olivat niin voimakkaina, että ne tulivat kuin voikukka asvaltin läpi.

* Haastateltavan nimi on muutettu.

Kuvat: Colourbox

Mainos

Osallistu keskusteluun

Uusimmat: Studio55.fi

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.