Mainos

Todelliset sankaritarinat: Lue kertomukset ensiavusta

Suomen Punaisen Ristin kilpailussa pyysimme lukijoita kertomaan meille kokemuksiaan ensiaputilanteista. Tässä poimintoja saamistamme tarinoista, jotka todistavat, että auttaminen kannattaa aina!

”Jouduin pahasti hevosen potkaisemaksi 10 vuotta sitten ja olin hetken aikaa tajuton. Auttajien, jotka olivat pääosin nuoria, toiminta oli spontaania ja ripeää. He pelastivat minut pois tapaturmapaikalta ja vältyin lisävammoilta. Lisäksi he tyrehdyttivät ison verenvuodon ja rauhoittelivat, kun olin sokissa.

Auttajien toiminnasta jäi hyvä mieli ja olisin jotenkin halunnut heitä jälkeenpäin kiittää, mutta sanat eivät riittäneet. Ensiaputaidot voivat joskus olla korvaamattomat. Kiitos!”


“Sain kuukausi sitten aivoinfarktin. Vasen jalka ja käsi menivät tunnottomiksi, puhe puuroutui. Mieheni soitti heti hätäkeskukseen. Sitten mentiinkin pillit päällä TYK:siin. Liuotushoito tehosi. Kaikki toiminnot palasivat ennalleen. Olen toipunut hyvin, kiitos nopean avun!”


”Opiskeluaikoinani kauan sitten erään pienen kaupan pihalla seinää vasten nojasi istuallaan keski-ikäinen nainen, joka selvästi oli sekaisin ja huonossa kunnossa. Kaikki ihmiset ohittivat hänet kiinnittämättä suurempaa huomiota, koska kaupan vieressä oli pubi. Minä pysähdyin, vaistoni sanomana kysymään, onko kaikki hyvin.

Nainen ei kunnolla saanut puhutuksikaan, oli lähes tajuton, aivan kylmänhikinenkin. Sitten hän sai sanotuksi sanan sokeritauti. Ryntäsin äkkiä kauppaan, ostin patukan ja syötin naiselle sen. Hänen olonsa alkoi selvästi kohentua, mutta soitin vielä hätänumeroon. Nainen oli avun saatuaan todella kiitollinen.

Itselleni tuli vasta jälkikäteen mieleen, että jos en olisi sattunut kohdalle, liekö nainen selvinnyt kohta enää hengissäkään. Tarinan opetuskin on se, että älkää aina pubin nurkassa tai lähettyvillä lojuvasta ihmisestä, joka vaikuttaa sekavalta, luulko suorilta käsin, että sekavuutensa johtuisi humalasta. Kyseessä kun voi olla sairauskohtauskin.”


”Olen vuosia sitten ollut autettava jalankulkija. Olin lähdössä lenkille ja lyyhistyin alkumetreille kävelytien laitaan, onneksi kerrostalon vierustalle. Oli kesä tai kevät ja satamaankin rupesi. Möykkäämiseni ja avunpyynnöt, joita kohtauksen yhteydessä huutelin, kuuluivat kerrostalon avoimiin ikkunoihin.

Kaksi nuorta tyttöä tuli kyselemään mikä on, ja sain sanottua että epilepsiakohtaus. Toinen tytöistä sanoi, että äiti tietää näistä, hae äiti. Sitten minut nostettiin rappukäytävään ja sain vettä juodakseni. Odoteltiin ambulanssia. Minut pidettiin kuivana ja oltiin lähellä kunnes ambulanssi tuli. Myöhemmin kiitin perhettä ostamalla ruusun. Avun saanti ja lähellä olo oli tärkeää.”


Kuvat Mauri Ratilainen, Johannes Wiehn, Pentti Potkonen

Mainos

Osallistu keskusteluun

Uusimmat: Studio55.fi

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.