Mainos

Syömishäiriöisten tarinat: Ihailin luista kehoani

Studio55.fi pyysi lukijoitaan kertomaan kokemuksia syömishäiriön sairastamisesta. Sairaalloiseksi kääntynyt laihduttaminen sai joillakin pontta muun muassa hoikentuneesta ulkonäöstä saaduista kehuista. Tuhoisasta ajattelutavasta on vaikea päästä eroon.

Painon kyttäys alkoi kuusikymppisenä

Sairastuin noin kaksi vuotta sitten 60-vuotiaana, kun rakastuin ja halusin olla hoikka ja näyttää hyvältä. En syönyt oikein mitään, kyttäsin vaakaa ja peilikuvaani. Olen aina ollut hoikka, 160 cm pitkä ja alle 60-kiloinen. Laihduin muutamassa kuukaudessa 10 kiloa. Sairastuin anemiaan, ja rasvaa ei veressäni ollut juurikaan.

Jouduin rautalääkekuurille ja sain parannettua veriarvoni, mutta edelleen sairastan syömishäiriötä. Jätän lounaita väliin ja syön vain kasviksia, kyttään edelleen painoani joka on nyt 49 kiloa. En parane varmaan ikinä – olen koukussa hyvännäköiseen kroppaani, josta saan kehuja kokoajan. On ihana ostaa vaatteet tässä iässä kokoa XXS. En halua, että vartaloni muuttuu.

Rakastettuni on huolissaan, mutta ei saa järkeä päähäni.

Bulimia oli tabu – ”Inhoan edelleen syömistä”

Teininä sairastuin ankaraan bulimiaan. Piti olla täydellinen kroppaa myöten. Fyysiseen terveyteen ei vaikuttanut mitenkään, voin oikein hyvin. Henkisesti suhde ruokaan vääristyi pahoin ja käytin sitä tunteiden käsittelyyn. Onnea oli huomata painon aina pudonneen ja hyvä mieli kovasta työstä aina, kun ihmiset hämmästelivät miten laiha olin.

Sairauteni oli tiedostettu lähipiirissäni, mutta tabuhan se oli. Ensimmäiset itseohjautuneet nuorisopsykiatrisen kontaktitkin kaatuivat siihen, etten jaksanut ottaa sitä näkyvää häpeää kannettavaksi. Sairastin kiivaasti yli 10 vuotta, kunnes suorituspaineiden alla romahdin ja sain lääkityksen sekä hyvän ja tukevan terapian.

Viisi vuotta meni vähitellen paremmin ja paremmin ruokailujen kanssa. Inhoan yhä edelleen syömistä, se on pakollinen ja edelleen mieluusti nopeasti alta pois hoidettava rutiini. Toisinaan syömishäiriö nostaa edelleen päätään, mutta nyt elämän kiintopisteet ovat vahvempia muualla, joten nopeasti se aina häviää oirehtimasta.

Anoreksiasta ahmintaan – ”Syön niin kauan kuin sitä on”

Olin saanut kuulla koko lapsuusajan olevani pullukka. Katsoessani nyt tuon ajan valokuvia, olen ollut normaalimittainen tyttö.

Sairastuin 20-vuotiaana anorexiaan. Olin jo aiemmin samana vuonna huomannut saavani pojilta ”paremmin huomiota” hoikkana. Ymmärtämättä, että siihen liittyi ennemminkin parantunut itsetunto, uusi ympäristö, missä sai toteuttaa itseään.

Kun muutin opiskelupaikkakunnalle, ensin karsin syömistä siksi, että jouduin miettimään tarkoin menojani – opintolaina tuli vasta todella myöhään syksyllä. Sitten se kontrollointi karkasi täysin käsistä. Nautin siitä, kun edes yhden osa-alueen hallitsin: syömättömyyden.

Laihduin 63-kiloisesta 47-kiloiseksi. Olen 173 cm pitkä. Kuukautiset jäivät puoleksi vuodeksi pois.

En tajunnut laihuuttani, kehonkuvani vääristyi. Mennessäni ostamaan farkkuja otin vanhasta tottumuksesta tietyn tuumaiset farkut, kunnes myyjä torpedoi aikeeni.

Kun palasin kotiin harjoittelujaksolle, kolmisen viikkoa vielä meni samanlaisella rytmillä, kunnes yhtenä iltapäivänä repesi: ahmin joulun jäljiltä kaikkea mahdollista herkkua, mitä kaapista löytyi.

Ja taas karkasi käsistä. Toiseen suuntaan. Ja tuolla ahmimistiellä olen edelleen.

Minua ahdistaa toisten seurassa syöminen. Jos olen yksin ja kotona on avattuna oleva keksi- tai suklaarasia, niin syön sitä niin kauan kuin sitä on. Kipuilen painoni kanssa loppuelämäni. Ruokailun kanssa kikkailu on yksi tapa hallita elämäänsä. En ole saanut koskaan mitään apua probleemiini.

Tällä hetkellä tunnistan aina jo, jos laihduttaminen alkaa kimmota käsistä: kun se alkaa muuttua nautinnoksi.

”Katselin luista kehoani peilistä ihaillen”

Synnyin alkoholismista kärsivän isäni ja syömishäiriöstä kärsivän äitini viisilapsiseen perheeseen. Nuoruus oli täynnä riitoja perheeni sisällä, ja lapsesta asti minua on syrjitty ja kiusattu koulussa.

Sairastuin syömishäiriöön 17-vuotiaana ensin syömällä suruun ja ahdistukseen tiedostamatta ongelmaa. 18-vuotiaana painon noustua aloin ensin karsimaan ”herkkuja”, jonka jälkeen laihduttaminen riistäytyi käsistä ja sairastuin syömishäiriöön. Kun painoni alkoi olemaan normaalipainon ja alipainon rajoilla, pakonomainen ruoan ajattelu ja ruoan säännöstely alkoi hallitsemaan ajatuksiani ja arkea. Painon yhä laskiessa tuli ”hurmiovaihe” ja laihduttaminen hiljalleen vaihtui vaikeaan anoreksiaan.

Anoreksian pahimpina aikoina söin rasvattoman jugurtin tai hedelmän päivässä viikkoja peräkkäin, kunnes olin vaikeasti alipainoinen. Peittelin laihuuttani kerrospukeutumisella, ja välttelin ruokailutilanteita. Kaikki syöminen ahdisti minua suuresti.

En myöntänyt sairautta enkä puhunut olostani kenellekään, olinhan yksinäinen ja kaveriton jo valmiiksi. Vaikka olin laiha, näin itseni lihavana. Katselin luista kehoani peilistä ihaillen, mutta silti koin itseni lihavaksi. Aina oli paikkoja kehossani, jotka olivat liian suuria.

Kun olin sairastanut vaikeaa alipainoa 10 kuukauden verran, alkoivat paniikkikohtaukset ja rytmihäiriöt. Sairaudesta ja parantumisen halusta puhuin ensimmäisen kerran, kun olin syönyt litran jäätelöä ja oksentanut. Sain paniikkikohtauksen. En halunnut sairastua samaan kuin äitini oli sairastunut, bulimiaan.

Olen sairastanut 18-vuotiaasta aaltoillen 26-vuotiaaseen eli nykyaikaan asti. Painoni on heilahdellut viime vuosien aikana. Itseinho ja -viha, jota koen kehostani ja itsestäni, on valtava. Kärsin edelleen itsetunnollisista ongelmista. Pakenen tyhjyyden, ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tuntemuksia syömiseen ja ruokaan. Painoni tuppaa tippua aikoina, kun koen suurta merkityksettömyyttä elämässäni.

Ruoka, paino ja laihtuminen toivat merkityksen elämääni niin monen vuoden ajan, että siitä irti päästämällä minut valtaa loputtomalta tuntuva tyhjyys, joka tuntuu musertavan jo valmiiksi sirpaleisen sydämeni.

”Käytin lääkkeitä välttyäkseni lihomiselta”

Aloin laihduttaa lukion viimeisellä luokalla. Olin ainoa lapsi, jota hemmoteltiin, mutta jolta myös vaadittiin paljon: vanhempien avioliiton paikkaamista ja koulussa loistamista. Varojen puutteessa eivät vanhemmat olleet voineet mennä oppikouluun, ja kaikki toiveet kohdistuivat nyt minuun.

Lukion viimeisellä luokalla stressasin kirjoituksia ja luin oppikirjoja hullun lailla. Talven aikana laihduin pikku hiljaa ihan huomaamattani. Kun luokkakaverit kehaisivat hoikistunutta olemustani, rupesin kiinnittämään huomiota syömisiini. Ennen oli kuulunut vitsailuja kiloistani, nyt en halunnut enää pinko-pullukan roolia.

Kun puin ylleni uuden lakkiaispuvun, tuskin tunsin itseäni peilikuvastani: olin laihtunut talven aikana yli 20 kiloa! Samoihin aikoihin alkoi irtautuminen ylisuojelevan lapsuudenkodin piiristä, isän vastustaessa ankarasti. Sain opiskelupaikan, mutta menin ensin töihin Tukholmaan. Siellä syömishäiriöni paheni, niin että käytin jo oksennus- ja ulostuslääkkeitäkin välttyäkseni lihomiselta. Väsyttävä ruumiillinen työ ja jokailtainen tanssipaikoissa käynti eivät parantaneet tilannetta. Hiukset alkoivat lähteä, kynnet lohkeilla, ja kuukautiset jäivät pois. En mielelläni muistele tuota aikaa, sanonpa vain, että lopulta menin niin piippuun, että jouduin sairaalaan.

Suurimman pelästykseni koin, kun lääkäri sanoi, että en kenties koskaan saisi lapsia. Kohtuni oli surkastunut, kun kuukautisia ei ollut kuulunut yli kahteen vuoteen. Tämäkö pelästys sai minut unohtamaan syömisen tarkkailun ja ruoan punnitsemisen, en tiedä. Sen jälkeen joka tapauksessa aloin harrastaa joogaa ja syödä enemmän. Olin tosi onnellinen, kun hormonitoiminta normalisoitui jälleen.  

Sittemmin äidiksi tulemisen jälkeen tunsin, että syömishäiriö oli loppuelämäksi voitettu kanta. Minä en ole maailman napa, eikä ole lainkaan tärkeätä, paljonko painan. Tosin harrastan päivittäin liikuntaa – onko se sittenkin syömishäiriön jälkimaininkeja? En tiedä.

Kuvat: All Over Press, Colourbox.com

Mainos

Osallistu keskusteluun

Uusimmat: Studio55.fi

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.