Mainos

Neliraajahalvaus muutti Raunon elämän – ”Näin vain voi käydä”

Rauno Stedt, 77, neliraajahalvaantui runsaat yhdeksän vuotta sitten. Entinen SM-tason urheilija ei enää pääse ilman avustajia kuin pyörätuolista sänkyyn. Pikkuhiljaa Rauno on ymmärtänyt, että elämä on arvokasta siitä huolimatta.

Akuutti tetrapareesi, CVII-corpuksen tasolla oikeavoittoinen, dorsaalinen epiduraalihematooma. Tuntoraja rintakehällä. Alaraajoissa ei liikettä.

Noilla sanoilla neurokirurgi kuvailee Rauno Stedtin tilaa 11. huhtikuuta 2005 päivätyssä sairaskertomuksessa.

Kuten Raunolle Töölön sairaalassa kerrottiin, käytännössä diagnoosi tarkoitti neliraajahalvausta.

– Mutta en minä uskonut, että se olisi pysyvä. Ajattelin, että pystyisin vielä kävelemään. Olin hyvin aktiivinen mies enkä voinut kuvitellakaan, että se olisi ikuisiksi ajoiksi loppu, Rauno sanoo nyt.

”Tuntoraja siirtyi nopeasti ylöspäin”

Vielä sairaskertomusta edeltävänä päivänä, kymmenes huhtikuuta, Rauno oli noussut normaalisti polkupyörän selkään kotonaan Helsingissä. Hän polki kohti Katajanokalla Wanhassa Satamassa pidettäviä golfmessuja, kun Presidentinlinnan kohdalla niskassa tuntui jonkinlainen kova isku.

– Pysähdyin katsomaan, mitä niskaani oli oikein tarttunut, mutta eihän siellä mitään ollut.

Rauno ei vielä tiennyt, että ”isku” johtui selkäydinkanavaan pulpahtaneesta verestä. Hän hyppäsi takaisin satulaan ja ajoi suunnitellusti messuille.

– Kun olin kuunnellut esitelmää parin tunnin ajan, alkoi aivan hirvittävä päänsärky. Sanoin kavereille, että nyt minun täytyy lähteä.

Ajettuaan kotiin Rauno istahti sängylle. Hän epäili saaneensa noidannuolen, pyysi vaimoa tuomaan pari särkylääkettä ja ajatteli, että vaiva menee sillä ohi. Sitten Rauno yritti käydä makuulle.

– Nostin vasemman jalan sänkyyn, mutta kun rupesin nostamaan oikeaa jalkaa, sitä ei ”ollutkaan”. Jalka oli täysin tunnoton. Tajusin, että nyt on tapahtunut jotain.

– Nypin itseäni vasemman käden sormilla ja tunsin, kuinka tuntoraja siirtyi hyvin nopeasti ylöspäin ja pysähtyi pallean kohdalle. Sitten menivät kädetkin niin voimattomiksi, etten enää pystynyt nyppimään. Sanoin vaimolle, että tilaa ambulanssi, nyt on jotain vakavampaa kuin noidannuoli.

Ambulanssi vei Raunon nopeasti Meilahteen magneettikuvaukseen. Kun kuvat tulivat, Rauno kiidätettiin neurokirurgin luokse Töölön sairaalan leikkauspöydälle.

– Oli kuitenkin liian myöhäistä, Rauno toteaa.

Muutama kaveri suhtautui kuin tarttuvatautiseen

Halvaantumisen aiheutti spontaani verenvuoto selkäydinkanavassa.

– Kaularangan seitsemännen nikaman sisään oli jostakin syystä vuotanut verta, joka hyytyi ja puristi selkäytimeni hartioiden välistä ruttuun, Rauno selittää.

Rauno viipyi komplikaation takia Töölön sairaalassa kolme viikkoa. Kova kipulääkitys teki olosta niin tokkuraisen, ettei hänellä ole tuosta ajasta selkeitä muistikuvia. Töölöstä Rauno siirrettiin Meilahden sairaalaan. Siellä hän tuli jo tietoisemmaksi ympäristöstään ja pystyi tapaamaan vierailemaan tulleita ystäviä.

Kuukauden päästä Rauno siirtyi Koskelan sairaalaan ja sieltä edelleen Invalidiliiton kuntoutuskeskus Synapsiaan.

– Kun kävelemään tottunut ihminen joutuu pysyvästi pyörätuoliin, jalkojen tilalle tulevat kädet. Kaikki liikkuminen tapahtuu niiden varassa. Koska minun on esimerkiksi siirryttävä aamuisin sängystä pyörätuoliin käsivoimin, hartiani olivat aluksi kipeät. Laakson sairaalassa ja Synapsiassa sain hoitoa näihin kipuihin.

Kotiin Rauno pääsi lokakuussa 2005. Sitä ennen taloon vaihdettiin isompia ovia, asennettiin luiskia ja poistettiin kynnyksiä pyörätuolilla kulun helpottamiseksi.

– Vessan ovi on kyllä edelleen niin kapea, ettei pyörätuoli mahdu sisään kuin puoliksi. Sinne suunniteltiin erilaisia seiniin kiinnitettäviä tankoja ja rautoja, joiden varassa olisin päässyt sisään, mutta opin pärjäämään ilman. Ne olisivat olleet tiellä.

Eivätkä luiskat ja kynnyksettömyyskään poista kaikkia esteitä.

– Vanhassa talossa huoneet ja komerot ovat niin korkeita, etten pysty ottamaan ylähyllyiltä mitään tavaroita.

Raunon perhe ja läheiset ovat kohdelleet häntä halvaantumista seuranneen ensihäkellyksen, huolen ja pelon jälkeen kuten aina ennenkin.

– Muutamaan läheiseen kaveriin yhteys kuitenkin kerta kaikkiaan katkesi. He suhtautuivat minuun ikään kuin minulla olisi jokin tauti, joka voisi tarttua heihin.

Avun tarve jatkuvaa

Rauno sanoo pärjäävänsä omillaan ”hyvin huonosti”.

– Sänkyyn pääsen tuolista ilman apua, siinä melkein kaikki. Hartioissa ja käsivarsissa on voimaa, mutta kaularangan ongelmista johtuen sormien hienomotoriikka on hyvin huteraa. Kun minun pitäisi ottaa jostakin kiinni peukalolla ja etusormella ”pinsettiotteella”, tavara tippuu usein lattialle.

– Jo ennen vammautumista todetun sydämen vajaatoiminnan takia minun pitäisi pukea tiukat tukisukat ennen kuin nousen sängystä. Se on ihan mahdotonta näillä käsillä. Tarvitsen pukeutumiseen apua joka päivä, Rauno lisää.

Raunon saman ikäinen vaimo toimii hänen omaishoitajanaan.

– Painan noin sata kiloa, joten hänellä on siinä huomattavia vaikeuksia. Suihkussa peseytymistä varten luonani käykin kotihoidon työntekijä kerran viikossa.

– Liikkumaan kodin ulkopuolella en pääse juuri muuten kuin invatakseilla, joissa koneet ja osaavat ihmiset hoitavat siirtelyn.

Mökillä ei kuistia pidemmälle

Ennen halvaantumistaan Rauno oli voittanut Suomen mestaruuksia käsipalloilijana. Lisäksi hän oli aktiivinen golfaaja ja matkustelija. Se kaikki on nyt jäänyt.

– Nykyään käymme vain Tallinnan ja Tukholman risteilyillä. Laivoissa on huomioitu pyörätuolissa istuvien tarpeet.

– Kerran kyllä menimme Espanjan Alicanteen, mutta pitkät lentomatkat eivät ole mitenkään kivoja. Jos täytyisi päästä vessaan, se ei onnistu, sillä lentokoneessa ei ole pyörätuolia eikä henkilökunta ole velvollinen auttamaan. Mukaan pitäisi ottaa vahva henkilökohtainen avustaja.

Edes omalla kesämökillä saaressa asiat eivät ole niin kuin ennen.

– Tarvitsen apua veneeseen ja siitä pois nostamiseen. Mökillä minun on mahdotonta liikkua, kun pyörät painuvat nurmikkoon. Mutta ei minun tietenkään ole pakko nurmikolla ajella, onhan siellä kuisti, jolla pärjään kohtuullisesti.

Rauno huomauttaa, ettei ”jalattomuus” suinkaan ole välttämättä selkäydinvammaiselle se vakavin ongelma.

– Elämänlaatua heikentävät myös esimerkiksi rakon ja suolen toiminnan häiriintyminen sekä paine- eli makuuhaavat.

”Jokainen eletty hetki on arvokas”

Rauno ei peittele sitä, että halvaantuminen on aiheuttanut hänessä myös katkeruutta.

– Muutuin hyvin aktiivisesta miehestä avuttomaksi vanhukseksi. Se potuttaa hirveästi. Jatkuvasti. Kaikki on hankalaa, en saa pieniäkään asioita suoritetuksi ilman apua. Terveenä toteutin kaikki tarpeeni yleensä välittömästi, nykyisin sitten joskus, kun apua on tarjolla.

– En silti osaa kohdistaa katkeruutta vihan muodossa mihinkään suuntaan. Näin vain voi käydä.

Kuntoutus jatkuu edelleen.

– Jalkojakin voimistetaan hieman, mutta päähuomio on selässä ja hartioissa. Teen yläkropan harjoitteita kuminauhoilla myös itsekseni. Jumppaamalla koitan pitää huolen siitä, että pystyn vuosien päästä tekemään edes sen, minkä nytkin: ajelemaan itsekseni pyörätuolilla sekä käymään messuilla, teattereissa ja konserteissa.

Rauno rohkaisee muitakin halvaantuneita taistelemaan, yrittämään ja pinnistämään.

– Lääkärit ja muu hoitohenkilökunta tekevät parhaansa auttaakseen, mutta on itsestä kiinni, millainen tulevaisuus on.

– Lähes kymmenen vuotta pyörätuolissa on auttanut tajuamaan, että elämä on paljon muutakin kuin ne asiat, jotka aikanaan olivat muka niin tärkeitä. Jokainen eletty hetki on arvokas, vaikka ei pystykään mittaviin suorituksiin. Vaimo, lapset, miniät, suku, ystävät, tuttavat… Odotan ja toivon, että voin seurata vielä joitakin vuosia kivuttomasti ja järjissäni lastenlasteni varttumista.

Kuva: Rauno Stedtin kotialbumi

Mainos

Osallistu keskusteluun

Uusimmat: Studio55.fi

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.