Mainos

Leukemiaan sairastunut Leena: Suunnittelin jo omat hautajaiseni

"Parempi olisi tuhkauurnassa kuin tässä." Näin ajatteli akuuttiin leukemiaan sairastunut Leena Auranen, joka joutui käymään läpi kovia syöpähoitoja selvitäkseen hengissä. Vaikka Aurasella oli kova halu tulla terveeksi, välillä masennus otti vallan. Kun Auranen oli suunnitellut omat hautajaisensa, hän antoi itselleen vapauden sairastaa.

Leena Auranen oli sairastanut reumaa vuodesta 1997 alkaen, mutta vuonna 2002 vaiva muuttui pahemmaksi. Hänelle ryhdyttiin antamaan sytostaattihoitoa, ja sen vuoksi hänen valkosolujensa määrää seurattiin. Lääkäri sanoi Auraselle, ettei hän saisi tulla kipeäksi, kun elimistöä puolustavia valkosoluja oli niin vähän.

– Onneksi tulin kipeäksi, sillä sen vuoksi huomattiin, ettei kaikki ollut kunnossa. Valkosolujen määrä putosi liian nopeasti, ja minulle tuli korkea kuume. Menin päivystyspoliklinikalle, ja samana iltana jouduin sädesairaalaan. Tiesin että se oli syöpä, vaikka minulle ei osattua sanoa vielä mitään, Auranen muistelee.

Viikon kuluessa Auranen sai diagnoosin: hänellä oli akuutti leukemia. Seuraavana aamuna hänet vietiin Tampereen yliopistolliseen keskussairaalaan osasto 10 A:lle. Se oli hänen kotinsa seuraavien kuuden kuukauden ajan, mutta sitä Auranen ei vielä tuolloin tiennyt.

– Kaikki kävi silloin niin äkkiä, ettei hämäläistyttö ehtinyt muuta kuin hämmästellä. Olin tyyni asian suhteen, läheisillä oli suurempi hätä.

"En aikonut luovuttaa"

Sairastuessaan tammikuussa 2003 Auranen oli 59-vuotias. Hän oli suunnitellut maaliskuulle 60-vuotispäiviään ja helmikuulle serkkujen yhteistä tapaamista. Erityisesti syntymäpäivänsä aikaan Auranen oli todella huonossa kunnossa. Hänen miehensä teki paljon töitä Aurasten kotipaikkakunnalla Jyväskylässä ja kävi säännöllisesti katsomassa vaimoaan sairaalassa. Kerran hän lähti ajamaan sairaalalle, koska luuli, että hänellä oli viimeinen mahdollisuus nähdä vaimonsa.

– Syntymäpäivän aikaan minulle tuli sellainen olo, että en enää jaksanut. Aamuisin ahdisti, ja ajattelin välillä, että parempi olisi tuhkauurnassa kuin tässä. Lääkärit sanoivat, että pitää olla halua tervehtyä. Minulla oli koko ajan, en ollut aikonut luovuttaa. Mutta aamuöisin puoli neljän aikaan tuli masennuskohtauksia.

Sytostaattihoidot alkoivat tepsiä

Aurasen aika ei kuitenkaan ollut vielä koittanut. Koko sairaalassaoloajan hän tiesi kuoleman mahdollisuuden olevan olemassa, sillä vain puolet leukemiaan sairastuvista selviää hengissä. Hän ei kuitenkaan pelännyt kuolemaa kristillisen taustansa vuoksi.

– Ajattelin, että tässä voi käydä miten tahansa. Heti alussa suunnittelin omat hautajaiseni. Ajattelin, että olen tuottanut häpeää läheisilleni, kun kuolen verisyöpään. Sitten vapauduin sairastamaan, kun olin suunnitellut, että mihin tuhkauurna lasketaan.

Sairaalassa oli Aurasen mielestä kovin turvallista. Jos joku asia oli huonosti, se korjattiin heti. Ensimmäisen sytostaattihoitokuurin jälkeen hänen valkosolunsa olivat kadonneet lähes kokonaan. Aurasen suu oli rakkuloilla, hänellä oli tulehduksia, ihoa lähti jalkapohjista ja käsistä. Hoito kuitenkin tepsi.

– Ensimmäisen sytostaattihoitoputken jälkeen luuydinkokeessa ei näkynyt enää pahoja syöpäsoluja. Ja hiljalleen kroppakin alkoi jostain syystä tuottaa lisää valkosoluja.

"En jaksanut edes seistä suihkussa"

Auranen alkoi toipua hitaasti, mutta silti kaikki neljä sytostaattijaksoa oli käytävä läpi. Hän pääsi sairaalasta pois heinäkuun lopulla, vain muutamaa päivää ennen nuorimman tyttärensä häitä. Kotiin pääsystä huolimatta Auranen oli huonossa kunnossa. Hoitojaksot olivat olleet niin rankkoja.

– Olin niin voimaton, etten jaksanut edes seistä suihkussa, sinne piti hankkia jakkara. Minulla ei ollut voimia edes kävellä, piti liikkua hiipimällä.

Kun Auranen pääsi kotiin, läheiset suhtautuivat häneen normaalisti, mutta ystävät pitivät häntä kristallimaljakkona. Monet pelkäsivät, että Auranen sairastuu uudestaan. Myös Aurasta itseään askarrutti tosiasia, että tauti voisi puhjeta uudestaan. Hän myös tunsi syyllisyyttä siitä, että oli selviytynyt syövästä.

– Ajattelin tuottaneeni ihmisille pettymyksen, kun en kuollutkaan, vaikka minun piti kuolla. Sain myöhemmin tietää, että se kuuluu asiaan. Estonian uppoamisesta selvinneet olivat pohtineet samaa. Yritin selittää itselleni, että miksi selvisin, mutta enää ei tarvitse miettiä. Se oli Jumalan valinta.

Mainos

Osallistu keskusteluun

Uusimmat: Studio55.fi

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.