Lääkäri puolustaa muistisairaiden psykoosilääkitystä – "Valtaosa saa käytöshäiriöitä"

Valtaosa dementiapotilaista saa taudin edetessä käytöshäiriöitä. Pitää ymmärtää, ettei kyseessä ole enää sama ihminen kuin miehuuden/naiseuden päivinä. Sairaus tekee hänestä sairaan – palautumattomasti.

Kyseessä on omaisella pitkä luopumisen tie, jota voi joskus olla niin vaikea hyväksyä, että omia ahdistuksen tunteita puretaan hoitohenkilökuntaan erilaisina epäasiallisinakin valituksina.

Maallikot, omaiset ja joskus jopa muutamat käytännön elämässä potilaita hoitotilanteissa hoitamattomat geriatritkin tuomitsevat jyrkin sanankääntein käytöshäiriölääkkeiden käytön. Jokainen oikeasti dementiapotilaiden kanssa työtä tekevä tietää, että vastaan tulee tilanteita, jolloin potilaan itsensä ja/tai omaisten/hoitohenkilökunnan suojelemiseksi on pakko käyttää myös lääkitystä. Tarkoitan tässä muita kuin tavanomaisia ”muistilääkkeitä”, joilla niilläkin saadaan joskus apua käytöshäiriöihin.

Mistä tietää, milloin muistisairaan on parempi siirtyä avustettuun asumiseen?

Viimeistään silloin, kun uhkana on iltapäivälehden lööppi, jossa kerrotaan muistisairaan jäätymisestä lumiukoksi yöllä pakkasessa hortoiltuaan. Juuri tämän kirjoittamisen päivänä ystäväni tavoitti ikäihmisen etenemästä rollaattorilla kohti jyrkkiä portaita kuvitellulla matkallaan kohti lapsuudenkotiaan. Tässä tapauksessa säästyttiin niskojen katkeamiselta, ja potilas odottaa nyt turvallisesti hoivakotipaikkaa osastolla. Aina ei käy näin onnellisesti. 

Pahimmissa tapauksissa puolison jouduttua toistuvasti pahoinpidellyksi olen joutunut turvautumaan poliisiin tai psykogeriatrisiin hoitokoteihin, joissa on enemmän henkilökuntaa erityisen hankalien potilaiden hoitamiseen. Joskus potilas itse on tuhoisalla tavalla ahdistunut, jolloin häntä on autettava myös lääkkeillä. Varsinainen psykoterapia ei tietenkään tule kyseeseen vaikeassa dementiassa.

Lääkityksenä käytetään uuden polven psykoosilääkkeitä aloittaen hyvin pienestä annoksesta. Vastetta joudutaan yleensä odottelemaan pari–kolmekin kuukautta. Tilanteen mahdollisesti rauhoituttua lääkitystä vähennetään mahdollisuuksien mukaan.

Pitää ymmärtää, että annokset ovat pääsääntöisesti pieniä ja että tauti on jo joka tapauksessa edennyt erittäin pitkälle niin, ettei potilaalla yleensä ole enää paluuta lähellekään normaalia vuorovaikutusta. Uusien lääkkeiden pienet pitoisuudet ovat keskimäärin hyvin siedettyjä, eikä niitä aloiteta syyttä suotta.

Jos riehuminen kaikesta huolimatta alkaa, siinä tilanteessa ei yleensä mikään järkipuhe auta. Silloin kannattaa säilyttää aikuismainen, rauhallinen ote. Ei tule itse provosoitua – se vain pahentaa kohtausta.

Kannattaa suojata itsensä ja muut kohtaukselta ja siirtyä turvalliseen paikkaan, jolloin potilas aikansa riehuttuaan ennemmin tai myöhemmin rauhoittuu.

Itselläni on hoivakodissa tällä hetkellä juuri tällainen potilas. Nyt kohtaukset ovat harventuneet pienen lääkityksen alettua tehota. Potilas on tyytyväisempi ja välillä suorastaan humoristinen. Lääke on häntä merkittävästi auttanut.