Mainos

Professori: Lapin sota on unohdettu, seurauksia kantavat lappilaiset

Oli talvisota ja jatkosota. Niin, ja sitten joku Lapin sota. Jos se nyt mikään oikea sota olikaan. Suunnilleen näin heikosti tunnetaan Suomessa professori Marja Tuomisen mielestä sota, jonka seurauksena yli 100 000 lappilaista siviiliä joutui lähtemään kodeistaan ja palaamaan poltettuihin kyliin. Lappilaiset kantavat traumoja edelleen.

– Suurissa kertomuksissa jotakin aina väistämättä unohdetaan, tietoisesti tai tiedostamatta. Suomen sotien historiassa Lapin sota on se unohdettu. Sitä on tarkasteltu eräänlaisena jatkosodan sivuepisodina. Ikään kuin Lapin sota ei olisi mikään sota varsinaisesti ollutkaan, vaikka lappilaisille se sitä oli, kulttuurihistorian professori Marja Tuominen Lapin yliopistosta sanoo.

Tuominen kertoi Lapin sodan näkymättömyydestä suomalaisessa historiapuheessa Rauhaton rauha -teoksen julkistamistilaisuudessa.

– Maassamme puhutaan vakiintuneena käsiteparina ”talvi- ja jatkosodasta” sekä ”kohtalomme vuosista 1939–1944”. Lapin sota kuitenkin päättyi vasta keväällä 1945. Viimeisimmät tutkimukset toteavat sen olleen välttämätön Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi, koska sillä estettiin Suomen miehitys syksyllä 1944.

– Sitten on sana evakko. Suomalaiset ymmärtävät, että evakko tarkoittaa karjalaista. Mutta jatkosodan rauhanneuvotteluissa Neuvostoliitolle oli luovutettu myös koko Petsamo ja alueita Sallasta ja Kuusamosta.

Lapin sotahistoriaa on kyllä tutkittu, mutta Tuomisen mielestä yllättävän vähän ja yksipuolisesti suhteessa sen merkitykseen. Varhaisempi tutkimus on keskittynyt lähinnä rintamatapahtumiin, joukkojen siirtelyihin ja materiaalisiin tuhoihin.

– Vasta viime aikoina on alettu pohtia enemmän niitä hyvin monitasoisia kulttuurisia ja mentaalisia seurauksia, jotka elävät keskuudessamme vielä tänäkin päivänä. Lappilaisille ihmisille Lapin sota on asia, joka on jatkuvasti läsnä tavalla tai toisella.

Enemmän vieraan maan sotilaita kuin omassa läänissä asukkaita

Tuominen kuvailee lappilaisten joutuneen muuhun väestöön nähden eriarvoiseen asemaan jo jatkosodan aikana. Toisin kuin muiden suomalaisten, heidän kotiseutunsa puolustuksesta eivät vastanneet maan omat asevoimat vaan vieraan valtion sotilaat.

– Lappi jätettiin saksalaisen sodanjohdon huomaan, kun muu Suomi keskittyi Karjalaan. Pohjoisen itärajan kylien ihmisiä ei suostuttu evakuoimaan, vaikka saksalaiset sitä suorastaan vaativat. Kylien asukkaat haluttiin strategisista syistä jättää ihmiskilviksi itärajalle, Tuominen sanoo.

Neuvostoliittolaisten jatkosodassa tekemissä niin sanotuissa partisaani-iskuissa kuolikin vajaat 200 Suomen itärajoilla asunutta siviiliä.

– Suomen valtio tunnusti heidän kärsimyksensä vasta viitisenkymmentä vuotta myöhemmin, Tuominen sanoo viitaten hallituksen 1990-luvun lopulla tekemään periaatepäätökseen kertaluontoisesta korvauksesta partisaani-iskujen traumatisoivista pitkäaikaisvaikutuksista kärsiville uhreille.

Niin sanottu saksalaisaika kesti Lapissa neljä vuotta. Tuona aikana siellä oli enemmän vieraan maan sotilaita kuin omassa läänissä asukkaita.

– Rintamalla olleet miehet ja lotat mukaan lukien Lapissa oli vuonna 1944 alle 144 000 asukasta. Saksan armeijan väkeä siellä asui enimmillään yli 220 000, Tuominen havainnollistaa.

– Voi kuvitella, millaiseksi elämä tuollaisella suhdeluvulla miesten ollessa rintamalla muodostui. Lapissa asuvat ihmiset ovat kantaneet ja kantavat edelleen niitä seurauksia. Ne jäivät yksittäisten ihmisten painolastiksi, joskin monilla on ajasta myös hyviä kokemuksia.

”Ei ollut lupaa eikä paikkaa, mihin palata”

Lapin sodan tieltä ihmisiä lähetettiin evakkoon Pohjanmaalle ja Ruotsiin.

– Kun muu maa jo jälleenrakensi, Lapissa oli sota. Kotiinpaluu venyi monilla vuosien mittaiseksi. Takaisin ei suinkaan päästy heti, kun rintama siirtyi, sillä ei ollut lupaa eikä paikkaa, mihin palata, Tuominen sanoo.

Saksalaiset polttivat kylät ja taajamat, joiden kautta he perääntyivät.

– Joitakin jäi polttamatta vahingossa tai kiireen vuoksi, mutta toisaalla yli 90 prosenttia rakennuskannasta tuhoutui. Ja vaikka kodit olisivat säilyneet, infrastruktuuri oli tuhottu. Lappi kohtasi materiaalisen katastrofin.

Lapin maatalousseuran ja Peräpohjolan maanviljelysseuran tilastojen perusteella läänissä tuhoutui kaikkiaan lähes 15 000 rakennusta. Sadoista maantiesilloista jäi jäljelle parikymmentä. Rautatiesiltoja tuhottiin kymmenittäin, junaratoja satoja kilometrejä. Lossit ja laiturit hävitettiin, puhelin- ja lennätinlinjat katkottiin. Räjähteitä eli muun muassa lentopommeja, kranaatteja ja miinoja raivattiin maastosta myöhemmin pois toista miljoonaa.

Infrastruktuurin hävitys teki jälleenrakentamisen, tiedonkulun ja evakkojen palauttamisen vaikeaksi.

– Rakentaminen ja asuttaminen käynnistyivät hitaasti. Lappilaiset kokivat todellakin jääneensä lapsipuolen asemaan.

”Lappilainen ja peräpohjalainen rakennuskulttuuri katosivat”

Kun rakennuksia sitten saatiin pystyyn, lopputulos oli jotain aivan muuta kuin lappilainen perinnemaisema.

– Lappi jälleenrakennettiin ja standardit saneltiin etelästä tahoilta, jotka eivät ennestään tunteneet eivätkä vaivautuneet opettelemaan tuntemaan lappilaista, perinteisiin elämäntapoihin ja elinkeinoihin luonnollisessa yhteydessä ollutta rakennuskulttuuria. Lappilainen ja peräpohjalainen rakennuskulttuuri katosivat jälleenrakennusorganisaation saneleman standardirakentamisen alle.

Tuominen nostaa esille myös Kemin Isohaaran voimalaitoksesta vuonna 1945 käynnistyneen vesivoimalarakentamisen seuraukset.

– Kun iso silta Kemijoen suulla oli räjäytetty saksalaisten toimesta kevättalvella 1945, valtio maksoi peräti 80 prosenttia tilalle rakennettavan voimalaitoksen rakennuskustannuksista. Se laitos patosi kaiken vaellussiian, nahkiaisen, taimenen ja lohen nousun Kemijokeen.

– Vaikutus oli valtava paitsi maisemaan, myös satojen ihmisten elinkeinoon, elinolosuhteisiin ja paikalliseen kulttuuriin. Paikalliset ihmiset ovat liittäneet jokirakentamisen seuraukset muun muassa sydänsairauksiin ja masentumisiin, Tuominen sanoo.

Ikävä kotiin

Kritiikkiä on saanut osakseen myös evakoiden asuttaminen syrjäisille tiloille, joista ei voinut odottaa kovinkaan suurta tuottoa.

– Jotkut asutettiin käytännössä keskelle suota. Joiltakin osin asutustoiminta oli erittäin kömpelöä ja asiantuntematonta, Tuominen sanoo.

Ikävä jäi elämään moniin kotinsa menettäneisiin lappilaisiin.

– Rankinta oli kolttasaamelaisilla ja muilla kantapetsamolaisilla, joiden kodit ja elinkeinot jäivät vieraan valtion puolelle.

Saamelaisia menehtyi evakossa suhteellisesti muita enemmän. Syyksi on esitetty immuniteetin puutetta, äkkiä muuttuneita ilmasto-oloja ja ruokavaliota sekä kulttuurisokista seurannutta ikävää ja masentuneisuutta.

Tutkimustyötään varten Tuominen on haastatellut naista, jonka isä oli Petsamon evakko ja äiti Karjalan evakko.

– Haastateltava kertoi, että äidin oli paljon helpompi kestää sitä ikävää, koska joka paikassa puhuttiin Karjalasta: Karjala sitä ja Karjala tätä, pääsisipä vielä Karjalaan, Karjala takaisin! Siihen unelmien Karjalaan liitettiin niin paljon kaikkea kaunista ja positiivista, että se lohdutti. Ikävän saattoi jakaa kollektiivisen puheen kanssa.

– Isä sen sijaan ei koskaan toipunut tai päässyt ikävästään yli. Hän kuljetti loppuelämänsä taskussaan Lapin kansa -lehdestä repäisemäänsä pientä palasta, jossa luki: ehkä vielä pääsen Petsamoon.

Mikä Lapin sota?

  • Suomi ja natsi-Saksa tekivät jatkosodassa sotilaallista yhteistyötä, minkä vuoksi Lapissa oli neljän vuoden aikana enimmillään yli 200 000 saksalaissotilasta. Suomalaiset siviilit ystävystyivät heidän kanssaan.
  • Suomen ja Neuvostoliiton 4. syyskuuta 1944 sopiman jatkosodan aselevon ennakkoehtona oli, että Suomi poistaisi saksalaiset sotajoukot maaperältään kahdessa viikossa tai luovuttaisi heidät määräajan jälkeen Neuvostoliiton sotilasjohdolle.
  • Lapin siviiliväestöä alettiin evakuoida Pohjanmaalle ja Ruotsiin syyskuun alussa 1944, koska annettua määräaikaa pidettiin liian tiukkana ja tilanteen uumoiltiin johtavan uuteen sotaan, jossa Suomi taistelisi pahimmassa tapauksessa sekä saksalaisia että Neuvostoliittoa vastaan.
  • Lokakuun alussa 1944 saksalaiset sotilaat saivat johdoltaan määräyksen toimia vastedes rajoituksetta suomalaisia vastaan ja hävittää kaikki viholliselle eli suomalaisille mahdollisesti hyödylliset suojat, laitteet ja esineet.
  • Lapin sota päättyi noin seitsemän kuukauden jälkeen huhtikuussa 1945. Evakoiden palautukset Lappiin jatkuivat vuoden 1947 loppuun saakka, mutta monien kodit ja tutut kylät oli tuhottu.
  • Lapin sodassa kaatui yli 1 300 suomalaista. 

”Virallinen Suomi ei kyennyt käsittelemään”

Siitä, miten Lapin sodan henkinen perintö näkyy lappilaisissa edelleen, kertoo Tuomisen mielestä muun muassa Lapin maakuntamuseon saama palaute parhaillaan esillä olevasta näyttelystä nimeltä Wir waren Freunde – Olimme ystäviä. Se käsittelee suomalaisten ja saksalaisten kohtaamisia Lapissa vuosina 1940–1944.

– Kun näyttelyn teema julkistettiin kesällä 2014, museo jakoi Rovaniemen Wanhoilla Markkinoilla näyttelyn nimellä varustettuja tulitikkurasioita. Siitä nousi aikamoinen haloo. Sodan jälkeenhän Lappiin tuli bussilasteittain saksalaisia turisteja, joille pikkupojat kävivät jakamassa tulitikkuja ja sillä tavalla ilmoittamassa, mitä heistä ajattelivat.

– Museolle rupesi tulemaan vihaisia puhelinsoittoja. Joidenkin mielestä tällä loukattiin saksalaisia, jotkut epäilivät tulevan näyttelyn ihannoivan natsi-Saksaa. Jotkut halusivat kieltää koko näyttelyn, koska ”tällaisia asioita ei pidä muistella”. Ihmiset valittivat omille kaupunginvaltuutetuilleen, minkä seurauksena kaupunginjohtaja kielsi enää jakamasta niitä tulitikkuja.

Itse näyttely on synnyttänyt vastaavia reaktioita kuin markkinointikampanjakin.

– Museohenkilökunta on saanut kuulla hyvin reippaita tunteenpurkkauksia. Vihaisten puhelinsoittojen lisäksi ihmiset ovat antaneet palautetta internetissä ja lehtien yleisönosastoissa, Tuominen kertoo.

– Väittäisin, että koska yhteistyö natsi-Saksan kanssa jäi sodan jälkeen sekä mentaalisella että poliittisella tasolla käsittelemättä, se jäi yksittäisten ihmisten ja perheiden kannettavaksi. Saksalaisten sotilaiden kanssa seurustelleet naiset ja heidän synnyttämänsä lapset tulivat heijastuspinnaksi ja sijaiskohteeksi sille ongelmalle, jota virallinen Suomi ei kyennyt käsittelemään. Edelleen Lapin sota on lappilaisille niin arka paikka, että joidenkin mielestä siitä ei edes pidä puhua.

Lähteinä käytetty myös: Rauhaton rauha – Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944–1950 (toim. Ville Kivimäki ja Kirsi-Maria Hytönen), Arktikum.fi

Mainos

Osallistu keskusteluun

Uusimmat: Studio55.fi

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.