Mainos

Näin suomalaissotilaat liikkuivat vihollisen puolella – Olosuhteet ajoivat itsemurhan partaalle

Rukajärven korpisissit tekivät tiedusteluretkiä vihollisen puolella jatkosodassa. Hermoheikot eivät tehtävässä pärjänneet. Eräältä luutnantilta jouduttiin ottamaan aseet pois, ettei hän tappaisi itseään.

Noin sata metsuria, tukkijätkää, maanviljelijää ja urheilijaa. Nämä pääosin Kainuun seudulta tulleet 14. divisioonan miehet asuivat vuonna 1942 jatkosodassa lähellä Ontajärveä, 30 kilometriä Rukajärvestä etelään.

Heillä ei tainnut olla aavistustakaan, että 70 vuotta myöhemmin heidät olisi ikuistettu Esa Sirénin kirjan sivuille. Ja että heitä kutsuttaisiin Rukajärven korpisisseiksi.

– Tavallinen rintamamies ei asemasodan aikana koskaan mennyt etulinjaan poteroaan pidemmälle, ellei eksynyt. Sissit sen sijaan kiersivät linjan tai menivät tarvittaessa sen läpi vihollisen puolelle, Sirén kertoo.

Koska etulinjaa oli Rukajärvellä vain päätien varrella kahdeksan kilometrin verran, koko suuren korpialueen vartiointi oli pitkälti kenttävartioiden ja sissien vastuulla.

– Kutsun Rukajärvellä taistelleita nimenomaan korpisisseiksi, koska siellä soita, asumatonta seutua ja metsää on silmänkantamattomiin vielä nykyäänkin. Tuollaisessa maastossa ja tehtävässä fyysisen kunnon täytyi olla äärettömän hyvä. Miesten koulutustaustoista ei piitattu vaan siitä, että he kestivät paineet, Sirén sanoo.

Suklaalla tyttöystävä onnelliseksi

Sissien ensisijainen tehtävä oli tiedustelu. "Naapurin" tekemisistä eli joukkojen siirroista, tukikohdista ja huoltotöistä piti pysyä perillä.

– Reissut vihollisen puolella kestivät yleensä yhdestä kolmeen päivää. Tietojensa perusteella sissit suorittivat operaatioita, joissa tuhottiin isojakin huoltotukikohtia. Esimerkiksi Muurmannin radalla pistettiin välillä kiskot poikki ja suistettiin vaunuja ja junia.

Korpisissit olivat kaikki vapaaehtoisia.

– Nuoria miehiä pyrki sinne jatkuvasti. Oli yleisessä tiedossa, että sisseille tarjottiin äärettömän hyvää erikoisruokaa, jota kutsuttiin sissimuonaksi. Siihen kuului muun muassa suklaata ja aitoa kahvia. Ne olivat noihin aikoihin harvinaista herkkua.

– Suklaa pyrittiin säilyttämään käyttötavarana lomia varten. Sitä vastaan sai hommattua yhtä sun toista tavaraa – tai ainakin tehtyä tyttöystävän onnelliseksi, Sirén kertoo.

Hankala maasto

Laajojen asumattomien korpialueiden valvonta suoritettiin kenttävartioista, joissa viivyttiin kerrallaan kolme viikkoa. Sen jälkeen päästiin lepäämään.

Marssitaipaleet olivat pitkiä.

– Talvella liikkuminen paikasta toiseen oli helpompaa, koska suksilla pääsi minne vain. Kesällä sen sijaan upottavat suoalueet piti kiertää. Rukajärven suunnalla vesistöt ovat rikkonaisia. Liikkumatilaa ei jalkaisin ole lainkaan niin paljon kuin kartalla näyttää.

– Kannaksilla taivaltaessa piti myös olla hyvin varovainen – vihollinen saattoi olla jo valmiina odottamassa, Sirén sanoo.

Partion johtajalta aseet pois

Veteraanien kertomusten mukaan heikkopäiset eivät pärjänneet sissitehtävissä. Jos oli kerrankin pelkuri, kotimatka odotti.

– Erään partion johtajaksi määrätyn nuoren luutnantin hermot menivät niin riekaleiksi tiedustelumatkalla, että miehistö otti häneltä kaikki aseet pois, ettei hän tappaisi itseään. Kotiin selvittiin joukkoon kuuluneen kersantin otettua ohjat käsiinsä.

Luutnantin haaveet suuresta sissipäällikkyydestä romuttuivat kerralla. Hän ei sen koommin palannut paikalle.

– Sellaiset sankaritarinat, ettei muka olisi pelätty yhtään, ovat puppua. Terve pelko piti miehen hereillä, Sirén sanoo.

Väijytyksissä tuli vainajia

Ja hereillä kannatti pysyä.

– Sekä suomalaiset että venäläiset joutuivat välillä toistensa väijyttämiksi. Jos niin kävi, keulilla liikkuvat joko kuolivat tai selviytyivät hiuskarvan varassa. Sissipartioissa ja -reissuilla sankarivainajia tuli molemmin puolin. Niin taitavia ei oltukaan, että se olisi voitu välttää.

Jos sissit marssivat suoraan venäläisten väijytykseen, heidän piti heittäytyä salamana maahan ja avata tuli.

– Osumatarkkuudella ei ollut niin väliä. Tarkoituksena oli vain saada venäläiset hermostumaan, jotta heidän sihtinsä huononisi. Se mahdollisti nopean perääntymisen.

Kaikki eivät kuitenkaan ehtineet perääntyä.

– Jos keulilla kulkeneet pari–kolme tunnustelijaa ammuttiin ja venäläisillä oli tulituksesta päätellen selvä ylivoima, ei perässä tulevilla ollut mitään mahdollisuutta hakea haavoittuneita tai ruumiita pois. Silloin oli vain paettava.

Liikuttiin porukassa

Sissit liikkuivat retkillään aina porukassa.

– Antti Tuuri kertoo Rata-kirjassaan, kuinka rautatieasemaa meni tuhoamaan parituhatta miestä. Toisaalta pelkillä tiedusteluretkillä saatettiin liikkua vain 5–6 sotilaan ryhmissä. Mitä pienempi porukka, sitä helpompi piiloutua, Sirén selittää.

– Kun talvella tarvittiin ladun avaajia, partiot mitoitettiin 30–50 miehen kokoisiksi. Niin kaikilla riitti voimia hiihtää mahdollisessa takaa-ajotilanteessa.

Eksymisiä tapahtui

Sissit pyrkivät liikkuessaan pitämään näköetäisyyden toisiinsa.

– Joskus liikuttiin jopa 100–200 metrin päässä toverista. Öisin oli tapana kiinnittää valkoinen pyyhe repun kielekkeeseen, jotta takana tuleva kaveri näkisi sen pimeässä metsässä.

– Joskus pidettiin jopa narusta kiinni – jonon viimeisellä oli köyden pää käsissään. Sillä tavalla ei eksytty.

Aina eksymisiä ei pystytty välttämään.

– Joskus joukosta hävinnyt yksinäinen saattoi palata tukikohtaan muutama päivä katoamisen jälkeen, kun häntä luultiin jo kuolleeksi, Sirén kertoo.

– Kävipä sellaistakin, että kun pääpartio palasi leiriin, "eksynyt" oli ollut jo vuorokauden paikan päällä – hän oli löytänyt suorimman tien, mutta pääpartio joutunut vihollisen takaa-ajamana kiemurtelemaan.

Studio55.fi/Piia Simola

Kuvat: Colourbox.com, Lehtikuva, Esa Sirén

Mainos

Osallistu keskusteluun

Uusimmat: Studio55.fi

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.