Mainos

Murharyhmässä ei sooloilla

Suurin ero oikean murharyhmän ja rikosromaanin juonen välillä on se, ettei murharyhmässä ole vain yhtä sankaripoliisia. Tutkinnat tehdään tiimityönä, sanoo rikosylikonstaapeli Kari Marttila. Varsinkin lapsiin kohdistuva väkivalta on pitkän uran tehneelle väkivaltarikosyksikön poliisille vaikea paikka. Silloin tarvitaan ammattimaista asennetta, että pystyy siirtämään tunteet rutiininomaisesti sivuun.

Helsingin poliisin rikosylikonstaapeli Kari Marttila on toiminut poliisina 26 vuotta. Hän on töissä väkivaltarikosyksikössä eli niin sanotussa murharyhmässä. Yksikössä on viisi jaosta, joissa kussakin työskentelee yksi rikoskomisario ja kuudesta kymmeneen muuta, jotka ovat rikosylikonstaapeleita ja vanhempia rikoskonstaapeleita. Murharyhmä oli Marttilalla haaveena jo silloin, kun hän aloitti poliisin työnsä.

− Jokaisella on omat syynsä ryhtyä rikospoliisiksi. Itse koen, että työ väkivaltarikosyksikössä on mielenkiintoisempaa kuin peruspoliisipuolella.

Lapsiin kohdistuvat rikokset vaikeita

Rikospoliisin työssä tarvitaan erityisesti ammattilaisuutta. Mitä kauemmin on ollut mukana ja mitä enemmän nähnyt, sitä ammattimaisemmin pystyy asennoitumaan. Marttila painottaa useamman kerran haastattelun aikana, että kotiasioiden täytyy murharyhmän jäsenellä olla kunnossa. Jos eivät ole, silloin ongelmat alkavat pyöriä mielessä ja työstä tulee liian raskasta.

− On hyvin inhimillistä, ettei kaikesta tapauksiin liittyvästä työstä pidä. Kun mukana on lapsia, silloin on aina vielä vaikeampaa. Yksikin ressukka, ei tainnut olla kuin kymmenvuotias, oli hirttäytynyt. Tai, kun vanhemmat olivat hakanneet alle vuoden ikäistä seinään. Mutta asiat on vain otettava asioina, se on pakko oppia. Muuten me kaikki täällä palaisimme nopeasti loppuun. Tunteet oppii, ja täytyykin oppia, siirtämään rutiininomaisesti sivuun.

Murharyhmässä henkinen kuormitus on suuri. Tutkinnat eivät ratkea hetkessä, vaan saattavat kestää vuosiakin, ja paperityötä on paljon. Yksikössä vaihtuvuus on silti vähäistä, sillä murharyhmästä ei yleensä lähdetä kuin eläkkeelle.

Omat kollegat ovat tärkeimpiä tilanteiden läpikäymisessä. Kahvipöydän ääressä puhutaan niin kuin muillakin työpaikoilla. Koulutettujen työnohjaajien kanssa on myös mahdollista keskustella henkilökohtaisen tarpeen mukaan.

Marttilaa ja kollegoita eivät kuitenkaan työllistä eniten tapot ja murhat, vaan kuolemansyyntutkinta. Kaikissa epäselvissä kuolemantapauksissa vainajalle tehdään poliisitutkinta. Myös silloin, kun vainaja on kuollut yksinään kotiinsa ilman selvää aikaisempaa sairautta.

Työ on palapelin kokoamista

Kun murharyhmä saapuu rikospaikalle, alkaa kattava rikospaikkatutkinta. Haetaan dna- ja sormenjälkiä sekä tehdään esimerkiksi kuitu- ja hajututkimus.

− Tv-sarja CSI perustuu ihan oikeisiin menetelmiin, vaikka tuloksia ei todellisuudessa niin helposti ja nopeasti saadakaan. Eivätkä tekniset tutkijat osallistu itse tutkinnan suorittamiseen.

Dna-tutkimus, johon tarvitaan vain esimerkiksi tupakantumppi, tai että pullon suusta on juotu, on helpottanut poliisin työtä valtavasti. Jos henkilö on rekisteröity, niin nimi pulpahtaa saman tien esiin. Joskus taas vanha kunnon sormenjälkikin voi olla ratkaiseva. Usein, kun tekoa ei ole suunniteltu, tekijä ei kiinnitä huomiota jättämiinsä jälkiin.

− Ja kyllä se, mitä nykyisin hienosti kutsutaan profiloinniksi, on aina ollut tärkeää. Silloin istutaan alas, katsellaan rauhassa ja yritetään hahmottaa, mitä on tapahtunut. Siinä kokemuksesta on apua, ja samalla nuoremmat oppivat.

− Myös uhrin teletiedot ja tietokone tutkitaan. Ja valvontakamerat ovat hyödyllisiä. Helsingin keskustassa on mahdotonta liikkua niin, ettei joutuisi kameraan. Todisteiden etsiminen kameroiden kautta on kyllä vaikeaa ja hidasta, mutta sitten, kun jotain löytyy, silloin löytyy faktaa.

Marttila toteaa, että 99 prosenttia työstä on turhaa. Puhutetaan paljon ihmisiä, joilla ehkä on jotain tietoa.

− Tämä on sellaista palapelin kokoamista. Kun jotain saadaan selville, silloin edetään tai pystytään sulkemaan jotain pois.

Vain realistiset poliisisarjat ja -kirjat kiinnostavat

"Hill Street Blues" ja "NYPD Blue" tv:n poliisisarjoista sekä Matti Yrjänä Joensuun kirjat dekkareista ovat niitä, joita Marttila on jaksanut vielä töiden päälle katsoa tai lukea.

− Niissä henkilöhahmot ovat sillä tavalla realistisia, että poliisikin on ihminen. Joensuu on vanha työkaveri, ja kirjoista olen tunnistavinani hahmojen luonteenpiirteitä. En jaksa katsoa tai lukea sellaista, mikä on liian kaukana todellisuudesta.

Väkivaltarikoksia tekevät syrjäytyneet ja mustasukkaiset

Henkirikosten selvittäminen on Suomessa huippuluokkaa. Vuodessa täällä tehdään tappoja ja murhia 130–150, joista Helsingissä 10–20. Marttila sanoo, että julkisuuden paine on osasyy tehokkuuteen.

− Suurin osa henkirikoksista tehdään humalassa tai äkkipikaistuksissa puukolla tai muulla teräaseella, ja tekijät ovat usein syrjäytyneitä ihmisiä. Myös mustasukkaisuus tai se, että ollaan eroamassa − usein nainen on jättämässä − saa tarttumaan veitseen. Ja viime vuosina ovat järjestelmälliset ja suunnitellut järjestäytyneen rikollisuuden yhteenotot lisääntyneet.

Studio55/Birgitta Valonen

Mainos

Osallistu keskusteluun

Uusimmat: Studio55.fi

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.