Mainos

Hulluustutkija: Hoidot väkivaltaisia meidän päiviimme asti

Hulluutta tutkinut Petteri Pietikäinen kertoo, että hulluuden hoitomenetelmät ovat historian saatossa vaihdelleet sen mukaan, miten mielisairauden syntyä on ymmärretty. Hoidot olivat usein väkivaltaisia, mutta hulluus on saanut osakseen myös ihailua.

Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori Petteri Pietikäinen on kirjoittanut kirjan siitä, miten mielenterveysongelmia – hulluutta, kuten hän itse kirjassaan sanoo – on selitetty ja hoidettu historian saatossa. Hulluuden historia -teoksesta ilmenee, että vaikka hulluuden määritelmät ovat historian saatossa saattaneet vaikuttaa mielivaltaisilta, ne liittyvät aina aikansa kulttuuriin.

– Esimerkiksi keskiajalla ajateltiin, että oli olemassa asioihin puuttuvat jumala ja paholainen, jolloin oli loogista ajatella, että jompikumpi on aiheuttanut hulluuden, Pietikäinen täsmentää.

Monia seksuaalisuuteen liittyviä asioita on pidetty aikanaan hulluutena. Masturbointia on pidetty hulluuden oireena ja homoseksuaalisuutta sairautena. Naisen aktiivisuuden ei tarvinnut viktoriaanisena aikana olla luonteeltaan edes seksuaalista, jotta hänet tulkittiin hulluksi:

– Naisen halu olla itsenäinen ja hankkia oma ammatti tai opiskella patologisoitiin viktoriaanisena aikana. Se nähtiin hysterian tai neuroosin oireena, Pietikäinen kertoo.

Hulluuden hoidon historia

Uskonto liittyy tiiviisti hulluuden historiaan. Keskiaikaisessa maailmassa esimerkiksi julkiateismi saattoi olla hulluuden oire ja psyykkistä oireilua selitettiin usein uskonnollisesti.  Hullu oli pirujen riivaama, jumalan rankaisema tai yhteydessä jumalaan:

– Hulluihin oli kaksijakoinen suhtautuminen, oli riivattuja ja toisaalta pyhiä houkkia, jolla katsottiin olevan etuoikeutettu suhde jumalaan.

Pietikäinen kertoo, että pyhien hullujen visiot olivat integroitavissa katolisen kirkon kuvastoon ja että heitä arvostettiin. Mutta ellei hullun käytös ollut kristillisen laupeaa, tai jos hänen oli aiemmin elämässään uskottu eläneen syntisesti, kohtelu ei ollut pyhien hullujen tapaan arvostavaa. Riivattuna pidetystä ihmisestä pyrittiin manaamaalla poistamaan pirut, ruoskiakin saatettiin.

Vaikka mielisairauden hoito oli joskus väkivaltaista, siinä oli vaihtelua riippuen siitä yhteisöstä, jossa hullu eli. Jos hullu oli harmiton ja perhe suostui huolehtimaan hänestä, suurta vaaraa ei ollut. Muuten saatettiin kahlita kirkon seinään tai pitää lukkojen takana.

– Meidän näkökulmastamme hoidot ovat usein olleet väkivaltaisia meidän päiviimme asti.  1700­­–luvulle asti ajateltiin, että hullu on jotenkin eläimellinen eikä kivulle samalla tavalla herkkä kuin tavallinen ihminen, ja se näkyi myös hoidoissa, Pietikäinen selittää.

Ja tietenkin, se miten hulluutta on hoidettu, liittyy siihen, miten hulluus on ymmärretty. Tämä selittää hoidon vaihtelun eri aikakausina.

 – Antiikin aikana hulluutta selitettiin myös ei-uskonnollisesti ja Hippokraattisen lääketieteen mukaan nesteiden epätasapainoksi. Hoito oli se, että elämännesteet pyrittiin saamaan tasapainoon, esimerkiksi poistamalla verta tai pakottamalla potilas hikoilemaan tai oksentamaan.

Muutoksia asenteissa

Romantiikan aikana suhde hulluuteen muuttui yllättävällä tavalla. Sitä alettiin karsastamisen sijaan ihailla ja hulluus yhdistettiin luovaan toimintaan.

– Lahjakkaita taiteilijoita alettiin pitää hulluina ja nerouden ja hulluuden yhteyksiä alettiin etsiä, Pietikäinen kertoo.

Ajattelutapa ei ole täysin kadonnut meidänkään aikaamme mennessä. Masennusta pidetään edelleen älykkäiden ihmisten sairautena ja taiteilijoille leimallisena. Maailmassa, jossa kaikki haluavat olla yksilöitä on suotavaa olla hieman eksentrinen.

– Ei haluta olla tavallisia tai normaaleja ja yksi tapa erottua on olla jollain tavalla oireileva.

Pietikäinen väittää, että mielenterveysongelmat eivät ole lisääntyneet, mutta ahdinkoon joutuneen ihmisen käyttäytyminen on saattanut muuttua viimeisen sadan vuoden aikana.

– Mielenterveysongelmien näennäinen lisääntyminen voi johtua ainakin osittain siitä, että ihminen oireilee yksilöä ja kohdistaa väkivallan itseensä, vaikka vielä 1920–1930-luvuilla oli tyypillisempää, että ihminen käyttäytyi hullulla tavalla.

Historiallisessa maailmassa sairaudet tunnistettiinkin vain silloin kuin ne näkyvät käytöksenä ulospäin. Pietikäisen mukaan esimerkiksi nykymuotoista lievää masennusta ei olisi entisaikojen maailmassa pidetty sairautena, vaikka melankolisesta tunnetilasta on kirjoitettu jo antiikin aikaan. Kuitenkin nykyään masennusta harvinaisemman kaksisuuntaisen mielialahäiriön tuntemisesta on viitteitä.

– Maanisuutta on kuvattu iät ja ajat, samoin synkkää alakuloa.

Pietikäisen mukaan monien muiden nykyisten mielenterveysongelmien kohdalla on kiistanalaista, olisiko niitä tunnistettu historiallisessa maailmassa. Esimerkiksi näkyjen näkemisestä ja äänten kuulemisesta ei Pietikäisen mukaan vastoin yleistä uskomusta ole kovin paljoa kirjoituksia.

– Skitsofrenian kaltainen sairaus on ollut olemassa 1700-luvun lopulta. Oireiden sisällöt ovat muuttuneet, mutta harhat ovat olleet silloinkin tyypillinen psykoosioire.

Mainos

Osallistu keskusteluun

Uusimmat: Studio55.fi

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.