Mainos

Huippuasiantuntijat rakastuivat keskellä Afrikkaa ja jäivät sille tielleen

Seppo Ainamo ja Oili Wuolle jakavat aikansa Zimbabwen ja Suomen välillä. Oili kertoo, miten kaksi korkeassa asemassa työskennellyttä asiantuntijaa päätyi tekemään ruohonjuuritason hyväntekeväisyystyötä kaukaiseen kehitysmaahan.

Seppo Ainamo ja Oili Wuolle lähtivät kumpikin tahoillaan eteläiseen Afrikkaan töidensä kautta. Seppo työskenteli 1990-luvun alussa Kauppakorkeakoulun kehitysyhteistyöprojekti Prodecin toimijana.

Prodecin tavoitteena oli antaa eteläisen Afrikan maiden pienyrittäjille, erityisesti naisille, liiketaloudellista koulutusta ja apua yrityksen perustamisessa.

− Seppo oli mukana koulutuksessa, jonka pääpaikka oli Zimbabwe. Se oli hänen ensikosketuksensa maahan. Hän reissasi myös läpi kaikki eteläisen ja itäisen Afrikan maat, Oili kertoo.

Samaan aikaan Oili työskenteli Suomen Pankissa. Hän teki kansainvälisen valuuttajärjestön asiantuntijana lyhyitä työkeikkoja Lesothoon ja tutustui keskuspankkien toimijoihin alueen eri maista.

Tukilapsitoiminnan alkutaival

Vuonna 1992 Seppo osallistui Zimbabwessa vierailulla olleen professorin kanssa paikalliseen kansantanssiesitykseen.

− Siellä poukkoili 8-vuotias poika, joka ei käynyt koulua. Herrat päättivät siltä seisomalta alkaa tukea puoliorpoa poikaa, Oili kertoo kummilapsitoiminnan alkutaipaleesta.

Nuorukainen aloitti miesten tuella opiskelun. Ei mennyt kauaa, kun koulun rehtori alkoi kertoa Sepolle muista tukea kaipaavista nuorista.

Vuonna 1996 Oililla oli edessään neljän vuoden virkavapaa. Hän lähti Zimbabween kouluttamaan keskuspankkilaisia ja valtiovarainministeriön väkeä. Seppo oli tulokasta lentokentällä vastassa.

− Meillä oli yhteisiä tuttuja maailmalla, sillä Zimbabwen suomalaisyhteisö on pieni. Kun tutustuimme, Sepolla oli tuettavana jo 18 lasta.

Toiminta alkoi paisua

Kaksikko löysi nopeasti yhteisen sävelen ja alkoi ajaa yhdessä tuumin kummilapsiasiaa eteenpäin. Kun sana levisi, yksi jos toinenkin lähipiiriläinen ilmaisi kiinnostuksensa ryhtyä tukijaksi.

Yhtäkkiä oltiin tilanteessa, jossa tarjolla oli enemmän kummeja kuin lapsia!

− Menimme alkuun eteenpäin perheprojektina. Vuonna 1997 saimme ensimmäisen ulkopuolisen kummin, Sirkka Hämäläisen Suomen Pankista. Pian Suomen Pankin ja myöhemmin Rahoitustarkastuksen työkaverit liittyivät laajalti kummeiksi.

Vuoteen 2002 mennessä toiminta oli kasvanut siihen pisteeseen, että Oili ja Seppo perustivat Zimbabwen päässä säätiön sekä Suomessa yhdistyksen, Zimbabwen Aids-orvot ry:n. Vuonna 2006 yhdistys sai ensimmäisen kerran tukea UM:n kansalaisjärjestöjen määrärahoista.

Oililla ja Sepolla ei ollut alkuun pitkäjänteistä suunnitelmaa kasvattaa toimintaa näin merkittävästi.

− Olemme nykyisessä tilanteessa osittain siksi, että ihmisten ja kummien kiinnostus on ollut niin suurta. Toimintamme sattui myös aikaan, jolloin Zimbabwen talouden syöksykierre murensi koulujen resursseja ja orpolasten hätä kasvoi.

Käytännönläheistä ja suoraa hyväntekeväisyyttä

Tänä päivänä yhdistyksen toiminta tavoittaa 405 orpoa tai puoliorpoa zimbabwelaista lasta, jotka saavat kummien avulla mahdollisuuden koulunkäyntiin ja täten parempaan elämään.

Seppo jäi 2000-luvun alussa eläkkeelle, Oili neljä vuotta sitten. Kaksikolla on aikaa antaa täysi panos elämäntyölleen.

− On todella intensiivistä ja kiinnostavaa tehdä eläkepäivinä työtä, jossa pääsee testaamaan kaikkia niitä taitoja, joita on kerännyt uran varrella, Oili sanoo.

Yhdistyksen toiminta on suoraa ja käytännönläheistä. Hallintokulut ovat pienet, ja kummit ovat tervetulleita paikan päälle Zimbabween katsomaan, mihin heidän rahansa menevät.

− Työmme on hyvin arkista. Olemme kuin suurperhe, joka puskee asioitaan eteenpäin, Oili kuvaa.

Oilin ja Sepon elämä rytmittyy Zimbabwen kouluvuoden mukaan, jossa on kolme lukukautta. Kaksikko reissaa Afrikan ja Suomen väliä kolmesti vuodessa.

− Meillä on Zimbabwessa vuokralla iso talo pääkaupunki Hararessa. Toiminta-alueemme on yksi köyhä lähiö Hararen liepeillä, vajaan 100 000:n ihmisen kaupunginosa nimeltään Dzivarasekwa.

Hymy herkässä köyhyyden keskellä

Oilin silmissä Zimbabwe näyttäytyy ystävällisenä maana; siitäkin huolimatta, että viimeiset 10 vuotta tunnelma on ollut alavireinen. Yhdistykselle ilmapiiri ei ole tuottanut ongelmia, sillä politiikkaan ei oteta lainkaan kantaa.

− Äärimmäinen köyhyys on alkuun vaikeaa kohdata. Kestin puoli tuntia, ja sitten piti lähteä pois. Pitää nöyrtyä ja hyväksyä, ettei pysty muuttamaan koko maailmaa.

Kehitysmaassa monet asiat hoituvat eri tavoin kuin Suomessa. Matkan varrella kärsivällisyys on kasvanut. Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen yllättäen aukeaa.

− Monelle kummillekin on ollut havahtumisen paikka kohdata köyhät lapset. Eivät he siellä kurjina mökötä, vaan heistä saa energiaa! Oma uskoni kohtaloon on kasvanut, Oili toteaa.

Studio55.fi/Jenni Kokkonen

Mainos

Osallistu keskusteluun

Uusimmat: Studio55.fi

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.