Mainos

Vihollinen poltti kotikylän − Tyyne pääsi sodan painajaisista vasta 68-vuotiaana

Tyyne Martikainen oli kahdeksan vuotta, kun talvisota syttyi. Muistikuvat lapsuuden tapahtumista Itä-Lapissa tulvivat 80-vuotiaan naisen mieleen yhä mieleen elävinä.

On marraskuun 30. ja lyhyt keskipäivä vuonna 1939. Tyyne Martikainen kohottaa katseensa hämmästyneenä taivaalle. Itälappilaisen Kuoskun maalaiskylän äänet peittyvät voimakkaaseen jyrinään.

Taivaalla kiitää kylän halkovan Tenniö-joen suuntaisesti kaksi lentokonetta, joita koristavat punaiset merkit, punainen tähti. Tyyne ei ole eläessään nähnyt vastaavaa.

Kun hämärä kietoo pohjoisen syleilyynsä, perheen pirtin ovi aukeaa. Evakkoon lähtöön on aikaa kaksi tuntia, naapurin isäntä ilmoittaa. Kaikki alkavat toimia: reput täytetään ruualla, pariin säkkiin vaatteita, lasten kaulaan ripustetaan puupäreestä tehdyt nimilaatat. Lehmät jäävät navettaan.

Talvisota on syttynyt.

− Olin kahdeksan vuotta. Lapsi näkee enemmän kuin aikuiset uskovat, Tyyne kertoo 72 vuotta myöhemmin kotonaan Espoossa.

Evakkoon

Tyynen kokemus talvisodan syttymisestä on evakosta huolimatta tahdiltaan rauhallinen. Kyläläisten matka Kemijärvelle juna-asemalle ja sieltä eteenpäin Alatornioon oli jatkuvaa odottamista.

Perillä evakot majoittuivat alkuun Alatornion koululle, josta heidät siirrettiin toiseen Näätsaaren kylään, maalaistalon vanhalle puolelle. Tyynen isä sai määräyksen rintamalle huoltojoukkoihin.

− Siellä talon lattialla äiti synnytti Esko-veljeni, kaikkien keskellä. En nukkunut, mutta en myöskään itkenyt, makasin vain hiljaa siinä lähellä.

− Jälkeenpäin olen ajatellut monta kertaa naisen asemaa sodan keskellä, kuinka haavoittuvainen se on. Lapset syntyvät silloin kun aika tulee täyteen, oli hetki millainen hyvänsä. Naiset joutuvat uhreiksi, orjiksi ja tukijoiksi sodan epäinhimillisissä olosuhteissa.

Paluu tuhottuun kylään

Maaliskuun 13. vuonna 1940 hohkasi kylmänä ja aurinkoisena. Oli solmittu rauha. Aikuiset puhuivat vakavina rauhanehdoista. Kuoskulaiset siirtyivät evakosta ensin Savukoskelle ja lumien sulettua lopulta kotiin.

Perillä odotti karu näky. Kylän maantien puoleisista taloista oli jäljellä vain palossa hiiltyneet rippeet.

− Koirani ruumis löytyi keskeltä pihaa. Hevosemme oli ammuttu, se oli valkoisia matoja täynnä. Meidän lehmämme eivät tulleet koskaan takaisin. Kaikki piti aloittaa nollasta, Tyyne kuvaa.

Kyläläiset alkoivat riipiä arjen palikoita pala palalta kasaan. Koulu avattiin väliaikaiseen tilaan, ja taloja jälleenrakennettiin, mutta samalla alkoi myös uusi sotavarustelu. Kesäkuun alkupuolella alkoi saksalaisten tulo Lappiin.

− Me kylän lapset keräännyimme maantien laitaan katsomaan saksalaisten menoa rajalle päin. Myös kylässä majaili saksalaisia muutaman viikon ajan.

Pari päivää ennen juhannusta alkoi sota.

Hyökkäys Kuoskuun

Jo kesällä 1941 kuoskulaisille tuli tunne, etteivät he ole yksin. Metsässä alkoi liikkua outoa väkeä, kuusikosta löytyi nuotionsijoja ja tyhjiä vieraskielisiä lihapurkkeja.

Syyskuun 3. päivänä Tyyne sisaruksineen havahtui aamuyöstä isän ääneen: Tyttäret, äkkiä ylös! Kysyimme, mitä kello on, johon isä vastasi neljän maissa, ryssät ovat kylässä!

− Juoksin pirtin ikkunaan ja näin joen yli sotilaita juoksemassa naapuritaloon suuret kantamukset selässään. He heittivät jotain navetan nurkkaan, ja se leimahti tuleen. Kuului ampumista, lehmien ammuntaa ja ihmisten huutoa. Koko kylä oli tulessa.

Äkkiä pakoon. Tyyne kompasteli muiden mukana avojaloin jängän yli. Syysyön jäähile pisteli jalkapohjia. Perhe ahtautui noin kilometrin päässä metsässä rakenteilla olevan talon pieneen saunaan, joka tuli täyteen väkeä.

− Kylän ihmiset olivat juosseet henki kurkussa palavista taloistaan metsään, ojiin ja pensaisiin. Heidän peräänsä ammuttiin. Kuoskun tuhossa seitsemän ihmistä menetti henkensä, nuorin oli kolmevuotias poika. Karja paloi navetoihin.

Perhe ehti hädin tuskin palata kotiin, kun joen toiselta puolelta kantautui uusi hälytys. Jälleen paettiin, nyt yli joen jo hävitetylle puolelle. Matkalla Tyynen silmiin osui kuolleita, kaikki tuttuja kyläläisiä.

Onneksi hälytys oli turha. Vihollinen oli paennut jo metsään.

− Ihmiset kokoontuivat yhä palavan kylän keskelle. Paikalle saapuu myös erään talon emäntä, joka odotti vauvaa viimeisillään. Vanha isäntä kantoi äidin 3-vuotiasta ammuttua, kuollutta lasta, Tyyne kuvaa näkyä, joka syöpyi mieleen lähtemättömästi.

Elämää sodan kourissa

Jatkosodan myötä elämä Kuoskussa oli pelon säväyttämää. Ympärillä liikkuneet partisaanit tappoivat ja vangitsivat sekä siviilejä että sotilaita. Kyläläiset nukkuivat turvallisuussyistä kellareissa tai kokoontuivat yhteen taloon.

− Päivällä en pelännyt, mutta hämärän tullen kuusetkin muuttuivat vihollisiksi, Tyyne sanoo.

Vuonna 1943, jälleen syyskuisena iltana, tuli hälytys, jonka myötä Tyynen perhe juoksi veneeseen ja lähti jokea pitkin pakoon. Kesken kaiken viimeisillään raskaana olleella äidillä alkoivat supistukset.

Isä pysäytti veneen saksalaisten vartioparkin kohdalle. Siellä syntyi Tyynen nuorin veli, Jorma.

Vuotta myöhemmin kesällä Seitajärven tuhoisan hyökkäyksen jälkeen kuoskulaiset siirrettiin Savukosken keskustaan turvallisemmalle alueelle. Kolmas evakkomatka 7. syyskuuta noudatti jo tuttua kaavaa: Kemijärven asemalle, odottelua ja lopulta junalla Kalajoelle.

Kaksi vuotta myöhemmin Tyynen perhe palasi saksalaisten polttamaan Lappiin.

− Kotikyläni oli poltettu kauniita harjuja myöten. Ihmisiä, myös leikkiviä lapsia, lehmiä, hevosia ja poroja, meni miinoihin, kuoli ja haavoittui. Perheestäni kukaan ei kuitenkaan menehtynyt.

Painajaiset päättyvät

Vuosikymmeniä myöhemmin Tyynestä on sukeutunut sodan siviiliuhrien, erityisesti partisaanien uhrien, puolestapuhuja. Hän toimi 11 vuotta Jatkosodan Siviiliveteraanit ry:n puheenjohtajana. Aiheesta on syntynyt myös useita kirjoja.

− Ihmiset haluavat, että heidän historiansa tunnustetaan ja sitä kunnioitetaan. Olemme saaneet ymmärtämystä, joka kannattelee meitä. Sodan lasten historia on yhteistä sotiemme veteraanien historian kanssa, Tyyne painottaa.

Omista, vuosikausia piinanneista painajaisistaan Tyyne pääsi eroon vasta 68-vuotiaana. Siihen asti sodan kauhut tunkeutuivat öisin uniin.

Vuosituhannen vaihteessa valtionsyyttäjä erään naisen tekemän "kantelun" mukaan käynnisti rikostutkimuksen, jonka myötä myös Tyyne sai kutsun oikeustalolle kertomaan sodanaikaisista kokemuksistaan. Poliisikuulustelu kesti neljä tuntia. Tyyne tarkisti kuulustelupöytäkirjan ja allekirjoitti sen.

Seuraavana yönä painajainen tuli taas.

− Tiesin, että se oli unta, mutta siitä huolimatta unessa oli koko ruumiin kangistava kuolemanpelko. Huusin miehelleni, että herätä minut!

− Uni jatkui siten, että mies muka herätti. Äkkiä olin uudelleen samassa kauhu-unessa, jossa partisaanin kivääri oli ojennettu minua kohti, enkä päässyt pakoon. Kuulin kiväärin laukauksen ja huusin jälleen, että herätä, herätä. Mieheni tökkäsi minua kyynäspäällään ja sanoi, että mitä sinä ökiset siinä. Tähän painajaiset päättyivät.

Studio55.fi/Jenni Kokkonen


Onko sinulla tarina kerrottavanasi?

Studio55 etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.

Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme Studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä tarinasi lomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.

Mainos

Osallistu keskusteluun

Uusimmat: Studio55.fi

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.