Suomalaisnaiset vaelsivat 800 kilometriä – Vastoinkäymisistä huolimatta reissu oli unelmien täyttymys

Liisa Jäppinen, 66, ja Pirkko Vekkeli, 67, tapasivat toisensa vuonna 2006 tiedotustilaisuudessa. Viidessä minuutissa ennen toisilleen tuntemattomat naiset päättivät lähteä kulkemaan kuuluisaa Santiago de Compostelaan johtavaa pyhiinvaellusreittiä. Matkalle lähdettiin seuraavan vuoden keväällä.

– Intuitio ei ole aina minun tapani toimia, mutta tällä kertaa se kannatti, Liisa toteaa.

Pyhän Jaakon reitti eli Camino de Santiago ei ole yksi yhtenäinen tie, vaan se haarautuu. Keskiajalla Pyhän Jaakon tien kaukaisimmaksi osaksi koillisessa liittyi Hämeen Härkätie.

Liisa ja Pirkko aloittivat matkansa kuitenkin Espanjan ja Ranskan rajalta, Pyreneitten vuoristosta. Camino Frances on lähes 800 kilometriä pitkä ja kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon. Koska kumpikaan naisista ei ole kuntoilun ystävä, he päättivät edetä rauhallisesti. He kulkivat reitin neljässä osassa viiden vuoden aikana.

– Sovimme, että kävelemme niin paljon kuin jaksamme ja pysähdymme ylämäissä. Kuljemme kiirehtimättä niin, että meillä on aikaa katsoa maisemia ja tienvarren kukkiakin. Olimme kumpikin lehtialalla, joten töissä oli kiirettä. Halusimme matkan olevan aikataulutonta, Liisa kertoi.

Vaihtelevaa maastoa

Reissut tehtiin vuoden välein – tosin yksi vuosi jäi välistä – ja ne kestivät kahdesta kolmeen viikkoa. Liisa ja Pirkko pyrkivät kävelemään päivässä 15 kilometriä. Kunkin reissun jälkeen he pitivät kolmen, neljän päivän loman.

– Ensimmäisen matkan ensimmäisen vaelluspäivän jälkeen istuimme baarissa lämmittelemässä, kun huoneessamme oli niin kylmä. Pirkko päätti, että me teemme matkasta kirjan ja sen nimeksi tulee Tätinä taipaleella, Liisa muistelee.

Liisa alkoi uskoa ideaan tosissaan vasta viimeisellä retkellä. Siinä vaiheessa Pirkko oli jo hankkinut heille kustantajankin. Tätinä taipaleella – Erilainen vaellus Santiago de Compostelaan -kirjasta välittyy, että vaikka matka on yhteinen, toveruksilla on erilainen tapa tarkastella asioita.

Caminon maasto on hyvin vaihtelevaa. Alkumatkaan kuuluu Pyreneiden ylitys. Sitä ei Liisan mukaan naisten kunto olisi kestänyt, joten he eivät kävelleet ihan koko 20 kilometrin matkaa. Reitin keskivaiheilla Léonissa sen sijaan on tasaista ylätasankoa, jossa ei ole puita suojaamassa porottavalta auringolta.

Kolmannen matkan naiset ristivät mutavaellukseksi. Koko ajan satoi, ja vaikka oli toukokuu, lämpötila laski nollan tienoille. Vaikka pohjoisen asukit osasivat varustautua lämpimillä vaatteilla, sormikkailla, sadeviitoilla ja hyvillä vaelluskengillä, ei huumori tahtonut aina riittää.

– Pirkko uhkasi ottaa bussin. Minulle tuli jo hätä, että mitä minä teen, jos tuo tosissaan lähtee, Liisa päivittelee.

Erilaisia majapaikkoja

Kulkijoilla täytyy olla pyhiinvaeltajan passi, jotta he pääsevät yöpymään refugioihin. Jokaisesta yöpymispaikasta kerätään leimoja, jotka todistavat pyhiinvaelluksen etenemisestä. Matkan päätyttyä Santiago de Compostelan piispantoimisto myöntää passia vastaan virallisen todistuksen pyhiinvaellusmatkasta.

– Refugioita on 10–20 kilometrin välein. Niissä saa yöpyä yhteismajoituksessa 6–10 eurolla. Matkan varrella on uusia hostellejakin, joissa on kahden hengen huoneita 25–50 eurolla. Matkan loppupuolella hemmottelimme itseämme ja otimme yleensä oman huoneen, Liisa kertoo.

Vaikka illan hämärtyessä pyhiinvaeltajat kokoontuivat saman katon alle lepäämään, eivät suomalaisnaiset solmineet juurikaan uusia tuttavuuksia.

– Silloin tällöin juttelimme toisten matkaajien kanssa, kun se oli luontevaa ja tervehdimme kulkijoita, jotka olimme tavanneet aikaisemmin. Yhden belfastilaisen tytön kanssa kirjoittelemme edelleen, Liisa sanoo.

Mutkia matkassa

Matkantekoa värittivät pienet kommellukset junien kanssa. Netistä ostetut liput makuuvaunuun eivät käyneetkään paikan päällä, ja rouvat saivat seistä osan matkaa.

Kerran he astuivat väärään junaan, kun liikenne oli luultua tiheämpää. Eipä siinä auttanut itku konduktöörille. Onneksi eräs nainen opasti, miten suomalaisnaiset pystyvät vielä vaihtamaan junaa.

– Ihmiset ovat Espanjassa todella auttavaisia. Jos menee väärään suuntaan, he neuvovat, mitä pitää tehdä, Liisa kiittelee.

Vakavampaakin tapahtui. Liisalta varastettiin kävelysauvat, mikä tuntui kuulemma siltä kuin olisi hevonen viety alta. Santiago de Compostelassa Pirkon vaelluskenkiin tottuneet jalat vieroksuivat sandaaleita ja hän kompastui katukivetykseen.

– Pirkko lensi naamalleen ja verta tuli. Ei sentään tarvinnut mennä lääkäriin, vaan hän selvisi tapauksesta pandasilmin.

Unelmat todeksi

Kaikesta huolimatta vaellus oli hieno elämys. Ihanat maisemat, pienet somat kylät ja kaupunkien kulttuurinähtävyydet kiehtoivat. Ja ruoka oli hyvää.

– Miljoonat ihmiset ovat kulkeneet tuolla samalla tiellä yli tuhannen vuoden aikana. Oli upeaa olla siinä mukana, Liisa toteaa.

Matkakumppani toi turvallisuuden tunteen. Olisi ollut orpo olo ilman toveria, jonka kanssa jakaa kokemukset ja valittaa ylämäissä.

– Tämä on ollut molempien pitkäaikainen unelma, mutta aikaisemmin ei ole ollut vaelluskumppania. Unelmia kannattaa ryhtyä toteuttamaan nyt, kun vielä voi, Liisa sanoo.

Liisa ja Pirkko ovat jo tottuneet keväiseen Espanjan-retkeen, joten mieli on nyt koto-Suomessa hieman haikea. Jos kunto kestää, naiset suuntaavat ensi vuonna Santiago de Compostelasta Atlantin rantaan, Finisterraan.

Studio55.fi/Anette Lehmusruusu

Kuvat: Martin Rendo/Helsinki-kirjat, Liisa Jäppinen

Onko sinulla tarina kerrottavanasi?

Studio55.fi etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.

Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä tarinasi lomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.