Suomalaismuusikko uhmasi sääntöjä ja kauhistutti kansaa Pohjois-Koreassa: "Kuin olisi ollut robottimaassa"

Muusikko Jukka Orma kauhistutti pohjoiskorealaisia liikkuessaan yksin pääkaupungin Pjongjangin kaduilla vuonna 1989. Hän näki numerojärjestyksessä nimettyjä tavarataloja, iltayhdeltätoista valot sulkevan keskustan sekä ihmisiä, jotka olivat pukeutuneet toinen toistensa klooneiksi. "Välillä tuntui, että jos täällä niin haluttaisiin, minä vain katoaisin", Orma muistelee.

Jukka Orma esiintyi Sielun Veljien kanssa Pohjois-Korean pääkaupungissa Pjongjangissa Maailman nuorison ja opiskelijoiden festivaaleilla vuonna 1989.

– Jo saapuessamme maahan huomasimme, että lentokenttä oli hyvin pieni ja sen ympäristö täysin autio. Mennessämme linja-autolla Pjongjangin keskustaan teillä tai niiden vierillä ei näkynyt mitään tai ketään. Lähes puoli tuntia kestäneen matkan aikana ohitsemme ei kulkenut ainuttakaan autoa, Orma kertoo.

– Suljetuilla alueilla juuri lentokentät ovat yleensä tarkimmin vartioituja paikkoja. Kukaan ei tule tai mene niitä lähellekään ilman, että se huomataan.

Matkustamiseen vaadittua byrokratiaa oli helpottanut se, että yhtye oli paikalla valtion kutsuvieraana.

– Maamme edustajina olimme delegaation kunniajäseniä. Byrokratia taisi taipua sen edessä, sillä saimme aivan kuninkaallisen kohtelun.

Huterat talot

Orma majoittui bändikavereineen alun perin olympiakyläksi suunnitellun kadun varrelle.

– Vaikka Pohjois-Korea oli hävinnyt kisan olympialaisista Etelä-Korealle 1980-luvun alussa, se oli päätöstä odotellessa ehtinyt rakennuttaa Pjongjangissa yhden kadun täyteen urheilijoiden majoitukseen tarkoitettuja korkeita asuntoloita.

– Talojen kerrottiin olevan pohjoiskorealaisten työläisten ja opiskelijoiden "vapaa-aikanaan" rakentamia. Sen kyllä huomasi tietynlaisesta huteruudesta, Orma sanoo.

Eri setelit ulkomaalaisille

15. kerroksessa sijainneesta kattohuoneistosta näki kauas.

– Kaupunki levittäytyi laajalle joen halkomana. Hyvin väljää keskustaa koristivat isot aukeat, viheralueet ja sillat. Hallitsija Kim Il-sungin kunniaksi rakennettu Juche-torni oli jättimäinen. Arkkitehtuurissa sekoittui vanha korealais-kiinalainen ja neuvostokorealainen rakennuskulttuuri.

– Keskustan tavaratalot oli nimetty muistaakseni tavaratalo yhdeksi, tavaratalo kahdeksi, tavaratalo kolmeksi ja niin edelleen. Metroasemilla oli käsittämättömän hienoja väri- ja kuvakokonaisuuksia "Suuresta johtajasta" Kim Il-sungista ja hänen saavutuksistaan, Orma kuvailee.

Orma kävi myös parissa ravintolassa.

– Ulkopuolelta niitä ei tosin selvästi sellaisiksi tunnistanut. Liepeillä maleksi rottia ja kissoja. Tyypillinen ateria koostui riisistä ja kaalista, tavallisella kansalla ei ollut varaa lihaan.

– Paikallinen rahajärjestelmä oli hyvin mielenkiintoinen: paikalliset käyttivät vihreitä seteleitä, kiinalaiset keltaisia ja muut ulkomaalaiset punaisia. Punaiset setelit toimivat kaikkialla, vihreät hyvin rajoitetusti.

"Kuin robottimaassa"

Bändi viipyi maassa kaksi viikkoa.

– Niistä ensimmäinen meni sen tajuamiseen, kuinka kummallinen ja poseerattu maa – tai ainakin meidän siitä näkemämme osa – oli. Se vaikutti ikään kuin dramatisoidulta näyttämöltä.

Orma selventää kokemusta esimerkeillä.

– Kun me festivaalivieraat olimme paikalla, kaupunki oli päivisinkin täysin valaistu niin katulampuin kuin isoin värivalomainoksin. Pidempään Pjongjangissa kaupallisen edustuston sivukonttorissa työskennellyt tuttavani kuitenkin kertoi, että normaalisti paikkaa pidettiin täysin pimeänä vuorokaudet ympäri. Se oli valtion tapa säästää.

Tuttava kertoi myös, että paria viikkoa ennen festivaalien alkamista kaikille Pjongjangin asukkaille oli jaettu uudet vaatteet.

– Tuntui epätodelliselta kävellä paikassa, jossa kaikki miehet olivat pukeutuneet samaan valkoiseen paitaan, kravattiin, takkiin ja housuihin. Naisillakin oli päällä suurin piirtein identtiset koltut. Kuin olisi ollut robottimaassa, Orma kuvailee.

Kauhuissaan yksin liikkumisesta

Ulkomaalaiset eivät saaneet liikkua ulkona yksin, mutta Orma uhmasi sääntöä.

– Pitkänä pohjoismaalaisena erotuin joukosta. Ihmiset olivat oikeasti aivan kauhuissaan nähdessään minun liikkuvan ilman delegaatiota, tulkkia tai saattajaa. Kaikki ulkona kulkeneet maan kansalaisetkin liikkuivat aina ryhmissä.

Orma uskoo, että takana oli tuntemattoman pelko.

– He eivät tienneet, miten minuun olisi pitänyt suhtautua. Pohjois-Korean rajat olivat kiinni sekä fyysisesti että kaiken informaation osalta. Tuohon aikaan siellä ei ollut internetiä tai kännyköitä. Eivät kansalaiset tienneet, minkälainen muu maailma on.

"Aivopesu onnistunut"

Orma meni yksin muun muassa Kim Il-sungin aukion liepeillä sijaitsevaan Pohjois-Korean kansalliskirjastoon.

– Kävellessäni sisään virkailijat ovella olivat niin peloissaan, että he hakivat heti paikalle englantia ymmärtävän ihmisen. Minulta kysyttiin, mitä teen siellä. Kun en suostunut odottamaan opasta, sellainen kuitenkin juoksi minut hetken päästä kiinni.

Eräässä puistossa alle parikymppinen nuorisojoukko puolestaan katseli Ormaa pitkään naureskellen.

– Jollain uteliaisuuden voimalla he rohkenivat lopulta tulla juttelemaan. Yksi osasi kysyä englanniksi, miten uskallan liikkua muualla maailmassa yksin – pohjoiskorealaisten käsitys ulkomaailmasta oli, että jos niin tekee, joku tulee heti ja tappaa. Aivopesu oli onnistunut aika hyvin, Orma sanoo.

Salakuuntelua?

Joka ilta kymmenen jälkeen Pjongjang "meni kiinni".

– Kerran jäin vahingossa erään toisen ryhmämme jäsenen kanssa kaupungille pidemmäksi aikaa. Kun kello löi yksitoista, kaikki valot sammuivat niin kaduilla kuin kerrostaloissa asukkaiden kotonakin. Jättimäisen miljoonakaupungin isot ja leveät tiet olivat täysin autiot, eikä missään näkynyt liikettä. Tunnelma oli aavemainen.

Orma kertoo kuulleensa, että jokaisessa kerrostalossa oli niin sanottu talovastaava. Vastaavan tehtävänä oli huolehtia, että kaikki asukkaat olivat kotona viimeistään puoli yhdeltätoista ja nukkumassa yhdeltätoista illalla.

Orma epäilee, että heitäkin salakuunneltiin tai -kuvattiin.

– Majoituspaikkamme vessa meni tukkoon jo toisena aamuna – ilmeisesti sen kapasiteetti ei riittänyt pohjoismaisten ihmisten tarpeisiin. Kiroilimme huvittuneesti suomeksi, että on tämäkin mesta, kun vieraaksi kutsutaan eikä vessassa voi käydä!

Kymmenen minuutin päästä oveen koputettiin.

– Sisään astui kolme hymyilevää pohjoiskorealaista putkimiehen välineet mukanaan. He marssivat mitään kysymättä vessaan, korjasivat vian ja lähtivät pois.

"Pjongjang palkkiokaupunki"

Osa suomalaisista kävi myös Pjongjangin ulkopuolella hyvin tarkasti vartioiduilla maaseuturetkillä.

– Infrastruktuuri oli siellä kuulemma surkeaa, lähes olematonta.

Orma kuvaileekin pääkaupunkia niin sanotuksi palkkiokaupungiksi.

– Sinne pääsivät asumaan sellaiset ihmiset, jotka olivat osoittaneet olevansa kunnollisia ja poliittisesti korrekteja puolueen jäseniä.

– Itse pääsin festivaalien kautta tutustumisretkelle tavallisen pohjoiskorealaisen kotiin. Valtavan siistin asunnon seinillä oli paljon kuvia Kim Il-sungista.

"Jos niin haluttaisiin, katoaisin"

Orma haluaisi matkustaa Pohjois-Koreaan uudelleen.

– Yksityishenkilönä ilman delegaation tuomaa turvaa se kuitenkin arveluttaa.

– Nuorisofestivaalit toivat Pjongjangiin noin 120 000 ulkomaalaista – enemmän kuin suljetussa maassa oli sen koko siihenastisen historian aikana käynyt. Normaalisti vierailijoita oli ehkä 2000–5000 vuodessa.

Orma myöntää, että hetkittäin ilmapiiri oli pelottava.

– Välillä tuli sellainen tunne, että jos tämä valtio niin haluaisi, niin minä katoaisin tänne eikä kukaan mahtaisi sille mitään. Mikään diplomatia, painostuskeino tai sota ei auttaisi. Minä vain häviäisin.

Studio55.fi/Piia Simola

Lue myös:

    Uusimmat