Mainos

Sodan tunnot tiivistyvät runoudessa − lue näkemykset isänmaasta

Sota-aika sai runoilijat ja muut taiteilijat tarttumaan kynään ja purkamaan tuntojaan paperille. Studio55.fi julkaisee Karjala-päivän kynnyksellä Väinö Havaksen ja Yrjö Jylhän näkemykset isänmaastamme sodan kourissa.

Väinö Havas: Viimeinen komppania

Meitä ei haudata sankarihautoihin

eivätkä seppeleet peitä kumpujamme.

Ainutkaan kyynel ei kostuta multaa siellä,

missä kohta nukumme.

Ne, jotka meitä itkisivät,

ovat sanomattoman kaukana

tai heitä ei enää ole.


Meillä ei ole kotia eikä isänmaata.

Viimeiset kylämme rauniot suitsevat tuolla,

ja niiden ääressä lämmittelee raiskaajien raaka lauma.


Meidän lihamme on puristunut hikenä ja verenä valkeille hangille.

Meidän tunteemme ovat turtuneet.

Me palelemme jäähän kovertamissamme kuopissa pakkasyössä,

ja surma räiskähtelee ympärillämme.


Mutta jänteemme ovat teräksenkovat,

ja silmämme tuijottavat tarkasti etumaastoa

etsien ilveksen lailla sopivaa saalista.

Sillä me olemme vapaita miehiä

ja tottelemme vain omaatuntoamme ja Jumalaa.

Meitä ei ole milloinkaan tanssittanut yleisen mielipiteen poppamiespilli,

eikä vakaumustamme ja uskoamme ole säännöstellyt tyrannin mahtikäsky.


Siksi on tiemme ollut uhritie,

ja me olemme kohta määrämme päässä.

Siksi on tuntomme tyyni,

ja talviyön rauha täyttää sielumme,

kun astumme sisään ovesta, jonka eteemme aukaisi Suuri Uhraaja,

mies kipua ja sairautta täynnä.

Yrjö Jylhä: Päin Äänisjärveä, Vienanmerta

Me marssimme taas − rajat ratkeevat alta

kuin kahleet silmukka silmukalta.

Päin Äänisjärveä, Vienanmerta

me ryntäämme myrskynä, vuotaen verta.

Nämä tiet, polut, rastimat uneksijain,

me valtaamme miekalla vannoen vain:

tämä olkoon viimeinen, viimeinen kerta!


Tule vastaan veljeäs, Aunus ja Viena:

on päättynyt ristinpiina ja riena.

Olet kauan jaksanut varrota meitä,

suruhuntusi musta jo silmiltäs heitä,

hymyn kirkastaa taas kasvojas suo;

ja jos vieläkin herkäs' on kyynelvuo,

se kummutkoon ilon kyyneleitä.


Sinun puolestas, Karjala, kaunis sisko,

joku kaatua pelkäiskö arvelisko?

Sinut noudamme vuorenkin uumennoista,

mihin koskaan ei Luojan aurinko loista,

sinut noudamme valoon ja vapauteen,

sinut nostamme loistoon nyt ikuiseen,

surun aikaa et kärsiä saa sinä toista.


Me marssimme taas − rajat ratkeevat alta

kuin kahleet silmukka silmukalta.

Päin Äänisjärveä, Vienenmerta

me ryntäämme myrskynä vuotaen verta.

Nämä tiet, polut, rastimat uneksijain,

me valtaamme miekalla vannoen vain:

tämä olkoon viimeinen, viimeinen kerta!

Mainos

Osallistu keskusteluun

Uusimmat: Studio55.fi

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.