Onko tässä Suomen koskettavin rakkaustarina?

Kun lukion opettaja tarjosi oppilailleen mahdollisuutta aloittaa kirjeenvaihto ulkomaalaisten nuorten kanssa, 18-vuotias Istvan Biro innostui.

− Kysyin, onko ehdokkaiden seassa suomalaisia. Olin kirjoitellut 10-vuotiaana suomalaisen pojan kanssa, mutta yhteys katkesi sodan myötä. Opettaja totesi, että on täällä kaksi poikaa ja yksi tyttö, Biro kertoo.

Elettiin vuotta 1947, kun Biro raapusti ensimmäisen kirjeen suomalaiselle 16-vuotiaalle Liisalle.

− Osasimme kumpikin saksaa. Alkuun kirjoittelimme harrastuksista, ystävistä, perheistä ja lemmikeistä. Kahdeksan vuotta kirjeenvaihdon alkamisesta sävy muuttui: kirjeet muuttuivat rakkauskirjeiksi.

Matkustuslupa kiven takana

Unkarissa vallitsi 1950-luvulla poliittinen järjestelmä, jossa kirjeet joutuivat sensuroiduiksi. Liisan viestit tulivat usein perille silputtuina. Se ei lannistanut nuoria.

Biro tuijotti Liisan kauniita valokuvia ja paloi halusta päästä Suomeen tapaamaan häntä. Siirryttyään yliopistoon nuorimies teki kuusi kirjallista matkustuslupahakemusta viranomaisille.

Hakemukset hylättiin.

− Vuoden 1955 lopussa tein vielä yhden hakemuksen, johon mainitsin perusteluksi, että kysymys on myös rakkaudesta. Sain aikaan sen verran reagointia, että minut kutsuttiin sisäsianministeriöön.

Ensimmäiset puoli tuntia Biro istui samassa huoneessa naisvirkailijan kanssa, joka ei edes nostanut päätään. Lopulta hän pamautti Birolle, että miksi tämä kiusaa heitä.

− Olin ottanut mukaan toistakymmentä Liisan rakkauskirjettä. Panin ne naisen eteen pöydälle. Hän huitaisi ne lattialle ja totesi, että jos kiusaan heitä vielä kerran tällä tavoin, asia ei jää siihen, Biro kertaa jäätävää kohtelua.

Apua yllättävältä taholta

Biro luovutti sydän karrella. Kukaan ei silti voinut estää häntä kirjoittamasta rakkaalleen. Yliopistosta valmistunut mies päätyi Etelä-Unkariin piiriagronomiksi.

4. päivä marraskuuta 1956 koitti päivä, jota unkarilaiset eivät unohda. Neuvostoliiton puna-armeija hyökkäsi maahan voimalla, jota kukaan ei voinut edes kuvitella. Biro haavoittui Unkarin kansannousun sekasorrossa saman kuun lopussa.

− Hyvät ystävät auttoivat minut kriittisessä tilassa Itävallan rajan yli, josta päädyin Punaisen Ristin hoivissa Italiaan. Vietin sodan uhreja varten perustetussa sairaalassa yhteensä kolme ja puoli kuukautta.

Kun maan silloisen presidentin Giovanni Gronchin vaimo, rouva Gronchi vieraili sairaalassa, nopeasti maan kielen oppinut Biro määrättiin potilaiden puhemieheksi.

− Gronchin vaimo ihastui minuun. Hän antoi lähtiessään suoran numeronsa ja tarjosi apuaan, jos sitä joskus tarvitsisin.

Biro onnistui saamaan Punaisen Ristin avulla jälleen kontaktin Liisaan. Kävi ilmi, että Liisa voisi ehkä järjestää työluvan Suomesta. Unkarin passilla maahan ei kuitenkaan ollut pääsyä.

− Silloin muistin presidentin vaimon. Otin häneen yhteyttä, ja viikon kuluttua sain Italian määräaikaisen passin.

Vihdoin yhdessä

21. maaliskuuta 1957 Biro seisoi hytisten 20 asteen pakkasessa laivan kannella ja vilkutti laiturilla seisovalle Liisalle.

− Riensimme toistemme syliin. Olimme jo niin läheisiä, että tuntui kuin yhdessä pitkään ollut pariskunta kohtaisi eron jälkeen, Biro kuvaa koskettavaa hetkeä.

Kaksikon kohtalot kietoutuivat toisiinsa jo kymmenen vuotta sitten, eikä mikään voinut enää pidätellä heitä. Liisan äiti otti Biron vastaan kuin oman poikansa, isäkin pehmeni hetken kuluttua.

Kihlat solmittiin seuraavassa kuussa, ja häitä tanssittiin vielä samana kesänä.

− Meillä on kolme lasta, yhdeksän lastenlasta ja kaksi lastenlastenlasta, ja olemme olleet naimisissa 53 vuotta, Biro kiteyttää kaksikon onnellisen taipaleen.

Studio55.fi/Jenni Kokkonen