"Menimme panssaroidulla autolla töihin"

Ramallahissa sijaitseva Suomen yhteystoimisto hoitaa suurlähetystön tavoin Suomen diplomaattisia suhteita palestiinalaishallintoon. Eija Rotinen toimi yhteystoimiston päällikkönä kahden vuoden ajan.

Kun Rotinen aloitti työtehtävänsä huhtikuussa 2000, rauhanprosessi oli parhaillaan käynnissä.

− Heinäkuussa järjestettiin Camp Davidin rauhankonferenssi. Siitä odotettiin läpimurtoa, mutta se meni pieleen. Syitä tähän on spekuloitu paljon. Alueella tuli taas valtava turhautuminen, Rotinen kertoo alkuajoistaan Ramallahissa.

Lentävät kivet

28. syyskuuta 2000 on päivä, joka on painunut Rotisen ohella monien mieleen. Israelin johtava oppositiopoliitikko Ariel Sharon vieraili tuolloin Jerusalemin Vanhankaupungin moskeija-alueella.

Palestiinalaiset katsoivat sen pahaksi provokaatioksi.

− Palestiinalaiset nuoret heittivät kiviä Sharonia kohti, ja sotilaat vastasivat omilla keinoillaan. Tästä alkoi kivienheitto, joka oli ennenkin ollut palestiinalaisten klassinen tapa vastustaa Israelin miehitystä, Rotinen kertoo.

Israelilaisten ja palestiinalaisten alueet sijaitsevat lomittain, ja sotilaita ja tarkastuspisteitä on joka puolella. Kivienheittoa edesauttoi se, että israelilaisten sotilaiden ja palestiinalaisten siviilien tiet kohtaavat joka paikassa.

Panssaroidulla autolla töihin

Rotinen joutui todistamaan omin silmin, millainen väkivallan kierre kivien heittämisestä muodostui. Alussa suosituin heittopaikka sijaitsi tien numero 1 varrella, vanhan lentokentän kohdalla. Rotisen työmatka yhteystoimistoon kulki samaisen tien kautta.

− Aamupäivällä oli rauhallisempaa, mutta yhdestä eteenpäin alkoi kivien heitto. Tieltä heitettiin kiviä toiselle puolelle, ja sotilaat alkoivat vastata aseilla. Vähitellen palestiinalaisetkin alkoivat käyttää järeämpiä aseita.

− Pian alkoivat myös palestiinalaisten ääriainesten pommi-iskut israelilaisia siviilejä vastaan muun muassa busseissa, Rotinen kuvaa tilannetta.

Työmatkaan saattoi tulla jopa kahden tunnin viive, koska kivienhiettopaikka ruuhkautui pahoin. Lopulta tilanne ajautui siihen pisteeseen, että Rotisen oli suljettava toimisto jopa kello 11.00 aamupäivällä, jotta työntekijät pääsivät turvallisesti kotiin.

− Hankimme aikanaan panssaroidun auton. Yleensä työmatkoja ei järjestetä toimiston puolesta, mutta meillä se oli turvallisuussyistä yhdessä vaiheessa pakko, Rotinen kertoo.

Keväällä ja kesällä 2002 turvallisuustilanne äityi niin pahaksi, että yhteystoimisto oli kolmisen viikkoa suljettuna. Koko Ramallahin kaupunkiin ei päässyt, kun Israel sulki alueen.

− Kun aloimme taas päästä toimistolle, koordinoimme muutaman muun eu-toimiston kanssa niin, että menimme yhdessä kaupunkiin saattueena. Meillä oli myös soittorinki, jossa jaoimme ajankohtaista tietoa turvallisuustilanteesta. Yhteishenki oli hyvä; kaikki huolehtivat toisistaan ja riskejä vältettiin.

Lenkkeily henkireikänä

Rotinen muistelee elämää keskellä vaarallista aluetta rauhalliseen sävyyn. Hän muistuttaa, että ulkomaalaisten asema on erilainen kuin palestiinalaisten siviilien.

− Ulkomaalaiset eivät olleet, eivätkä vieläkään ole, kohteena kummankaan osapuolen vihanpidossa. Yleensä meitä varoitettiin selkkauksista etukäteen.

Rotisen koti sijaitsi Pohjois-Jerusalemissa turvallisella alueella, puolivälissä Jerusalemin ja Ramallahin keskustoja.

− Israelin ohjusiskuja ei koskaan tehty Jerusalemin alueelle, koska se ei ollut palestiinalaishallinnon hallussa. Oma selviytymiskeinoni oli käydä lenkillä, Rotinen kertoo henkisestä jaksamisestaan.

"Koston kierre hirveä nähdä"

Rotinen poistui työkomennukseltaan elokuussa 2002. Kokemukset ovat silti yhä tuoreessa muistissa. Ikävimpänä asiana mieleen painui kummankin osapuolen viattomien siviilien kärsimys.

− Koston kierre oli hirveää nähdä. Kumpikin osapuoli teki aivan vääriä asioita, ja siviilit kärsivät. Asenne oli se, että kun minua kohti ammutaan, minulla on oikeus puolustautua.

Rotinen työskentelee tätä nykyä suurlähettiläänä Nicaraguassa. Israelin ja lähialueiden uutiset turhauttavat yhä.

− Kaikki ihmiset siellä ansaitsevat rauhan. Se on yhtä mahdollista kuin muuallakin maailmassa, mutta rauhan on oltava sellainen, jonka kumpikin osapuoli kokee oikeudenmukaiseksi, Rotinen pohtii.

Studio55/Jenni Kokkonen